Novelli: Mitä eroa on pimeydellä?

sonjaars /

Mitä eroa on pimeydellä? -novelli sijoittui kuudenneksi Nova-kirjoituskilpailussa vuonna 2016.

Pimeyttä on erilaista. Tässä pimeydessä näen kulkea, mutta tiedän sen olevan hyvin pimeää. Vai onko pimeä oikeasti pimeää vasta sitten, jos ei voi yhtään aavistaa, ottaako askeleen kohti määränpäätä vai kuolemaa. Entä silloin jos ne ovat sama asia? Ulkona yläpuolella pimeys on jälleen toisenlaista; on syviä, upottavia kohtia, joihin katse jää harhailemaan niin pitkäksi aikaa, että pelkää, ettei osaa enää nähdä mitään muuta. Mutta sitten on viiltävän kirkkaita täpliä ja väläyksiä, jotka kirkkaudestaan huolimatta tuntuvat olevan enemmän pimeyttä kuin valoa.

Se yläpuolinen maailma, se tuntuu pyörivän nopeasti ja pysähtelevän yhtäkkisesti ja jotenkin lopullisesti. Samanlaista lopullista pysähtymistä voi tehdä itselleen tutuksi, jos ajattelee, millaisella voimalla rekka törmää linja-autoon. Tai kuvitellen, miltä tuntuisi seisoa ainoana elävänä keskellä raunioita, joissa joskus elivät kaikki sinulle tutut ja rakkaat ihmiset. Sellaista pysähtymistä on siellä yläpuolella. Kukaan ei vain tunnu tajuavan sitä. Ne pyörivät niin nopeasti.

* * *

Markus sylkäisi verta mustalle asfaltille. Pinta tuntui ottavan veren heti syleilyynsä, sillä sitä ei pystynyt enää näkemään. Aivan kuin asfaltti olisi yrittänyt kertoa, että aikoisi joskus imaista sisäänsä loputkin Markuksesta. Asfaltti hymyili vääristyneesti miehen omilla kasvoilla vielä sulana pysyneestä lätäköstä. Tänä iltana maa oli hänet säästänyt.

”Sä et oo tervetullut tänne!” Kesti hetken, ennen kuin Markus oli ymmärtänyt, kumpi niin oli huutanut: lyövä mies vai asfaltti. Molemmat olivat joka tapauksessa ansainneet irvistävän hymyn. ”Mä en oo tervetullut mihinkään.”

Miehellä oli ollut puukko. Ensin kädessä ja sitten omassa kyljessä. Kuka mies oli ollut? Joku, joka oli tullut hänen tielleen. Markus istui ja taputti asfaltin pintaa. ”Tällä kertaa näin.”

Käsi hapuili rintataskusta pussin. Keltaisissa pillereissä oli numero kahdeksan ja toisella puolella hymynaama. Maisema alkoi vaihtaa väriä, sillä oktetti ojenteli käsiään kohti Markusta.

Onnenoktetti.

Joka kerta se toimi hieman eri tavalla; diilereitä oli useita, ja miksaukset vaihtelivat. Aina oli kuitenkin kahdeksaa vaikuttajaa, kahdeksaa pyhää ainesosaa, jotka jumalallisin voimin loivat tervetulleeksi toivottavat, sileät kädet, jotka syleilivät niin lujaa ja tiukasti, ettei meinannut saada henkeä. Riippuen miksistä, kädet joko kuristivat käyttäjän hengiltä tai saivat laukeamaan. Huonoimmassakin vaihtoehdossa oli pehmeämmät reunat kuin todellisuudessa.

Markus vavahteli jossakin kuoleman ja orgasmin välimaastossa, kun hän erotti käden, joka ei kuulunut trippiin. Se oli kylmempi, mutta hellä. Se koski korvan takaa, nosti paitaa, hiveli silmäluomea ja vetäisi lopuksi tukasta.

Markus itki ja pyysi anteeksi mieheltä, joka oli jäänyt tänään asfalttiin.

* * *

Ihmisiä on erilaisia, mutta heitä yhdistää aina yksi asia; katse on vauhko kuin biisonilauma luotisateessa. Tämä katse etsii jatkuvasti vapautusta, taianomaista pistettä todellisuuden tarjoamasta horisontista ja neljästä seinästä. Se piste on Jumala ja sielun vapauttava sekunnin murto-osa. Piste, joka kertoisi, että seuraava hetki on siedettävämpi kuin edellinen. Piste, joka lupaisi, että tulevaisuus on muutakin kuin elämän kestämistä ja kuoleman pelkäämistä ja äärettömän merkityksettömyyden ymmärtämistä. Piste, jota ei ole olemassa.

Ulkona yläpuolella, ihmiset etsivät tätä pistettä toistensa kasvoista ja vartaloista, alushousujen alta ja siitä, kun tunkeutuu toisen sisään. Eilen näin, kun mies tunkeutui toisen sisään teräaseella ja tavallaan upposi uhrinsa tilalle hetkeksi, vieden sielulta tilan olla, ja siksi sielu joutui lähtemään. Rakastellessaankin ihmiset ovat toisissaan täyttäen tilaa, ja sielu joutuu venymään ja osittain irtoamaan. Mutta siitä pienestä vapaudesta sielu ja kehohan juuri nauttivat, niin eihän kuolemakaan voi niin paha olla?

* * *

Markus söi tärisevin käsin lääkehiiltä, vaikka tiesi, ettei se auttanut enää mitään. Vaara oli ohi, mutta paranoia pakotti häntä lisäämään mahdollisuuksia selvitä hengissä seuraavaan trippiin asti. Kerran viikossa -sääntö oli unohtunut aikaa sitten, eivätkä diileritkään enää jaksaneet jankuttaa. Tuskin se siitä johtui, mutta yhä useampana iltana löytyi kujilta oktetin kuristamia typeryksiä. Markus kuuli asfaltin kutsun.

Hiilen lisäksi muuta ruokaa ei ollut, joten Markus päätti levätä. Sänky natinan lisäksi kahisi ja Markus löysi tyynynsä alta pari aikakauslehteä. Päällimmäisimmässä oli mahtipontisin kirjaimin kirjoitettu otsikko SÄTEILEVÄT. Sanassa oli ehkä ennen vanhaan ollut romanttistakin kaikua, mutta nykyään termi aiheutti lähes poikkeuksetta selkäpiin karmintaa. Otsikon alapuolella oli digitaalisesti luotu kuva, jonka oli tarkoitus esittää niitä kammottavia alkukantaisia otuksia, jotka olivat ennen ydinsotia olleet ihmisiä.

Ihmisenkaltaisia, sairaalloisen, läpikuultavan kalpeita. Kuvan yksilöllä oli tavattoman suuret silmät, joissa ei ollut iiristä eikä pupillia, vaan ihon valkea harmaus täytti koko silmän. Hiukset olivat siimankaltaista pitkää rehua, joka roikkui elottomana. Kammottavinta oliossa ei ollut kuitenkaan ihon kalpeus, vaan se, että verisuonisto erottui selkeästi ihon läpi sinertävänä verkostona.

Olio oli pukeutunut epämääräiseen kankaaseen, joka oli siveettömän veltto ja niukka. Käsi, jossa oli aivan liian pitkät sormet, piteli rosoista puukkoa. Kasvojen sinertävä suu irvisti ilkeästi ja paljasti rivin hainhampaiden kaltaisia, kellertäviä piikkejä.

Propaganda oli onnistunut. Tämäkin lehti oli vuosia vanha. Kukaan ei enää edes muistanut, että viemäreissä asui radioaktiivinen laji. Ne olivat kuin ruttoisia rottia; kunhan eivät näyttäytyneet, niitä ei tarvinnut hävittää.

Markus antoi lehden pudota. Siellä oli varmaan pimeää. Viemäreissä. Paljonkohan niitä oli? Kuhisivatko ne suurissa alastomissa kasoissa kuin torakat vai kulkivatko ne yksin ja äänettömästi kuin käärmeet? Mielettömiä ne joka tapauksessa olivat, eihän kukaan pystyisi elämään sellaisessa pimeydessä menettämättä sitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen.

* * *

Minä kuulen usein pisarointia. Näissä käytävissä putoilee vettä, upottavassa pimeydessä, jossa kuitenkin näen kävellä. Vesi tuntuu olevan olemassa vain sillä pienellä hetkellä, kun se tapaa toisen pintajännityksen. Dip.

Onko ihminen olemassa ilman toista pintajännitystä?

Dip, dip, dip.

* * *

Markus tuijotti maksamattomia laskuja, tyhjää pilleripussia ja jääkaappia. Valinnanvapaus oli ihmiskunnan taakoista raskaimpia. Laskut jäivät pöydälle, jääkaappi jäi hyrräämään tyhjyyttään.

Joskus Markus toivoi, että hänellä olisi ollut joku, jonka luokse mennä. Hän tiesi asfaltin odottavan häntä, mutta Markus ei ollut vielä valmis. Joskus ihminen alkoi edetä suuntaan tai toiseen niin nopeasti, että vauhti esti näkemästä jarruja. Sitä varten olisi ollut hyvä, jos olisi ollut joku pelkääjänpaikalla.

Markus käveli kadulla kyyhöttävän hahmon päältä.

”Anteeksi. Hei, oon tosi pahoillani. Kävikö suhun?” Vastausta ei kuulunut. Asennosta ja huppuun piiloutumisesta saattoi päätellä, että asfaltti oli taas ominut yhden. Markus taputti myttyä pari kertaa. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että oktetin kädet olisivat tuon kehon viimeinen muisto kosketuksesta. Markus tiesi, ettei luultavasti itse saisi näin huomaavaisia hautajaisia, mutta ehkä tämä varmistaisi hänelle sen verran parempaa karmaa, että hän kuolisi hyvään trippiin.

Maailma oli repeytynyt aikoja sitten. Sodat eivät koskaan opettaneet mitään muuta kuin kuolemaa ja ne opit olivat ihmisessä kaikkein syvimmällä. Miten elää, ettei kuole? Siitä luovuus sai alkunsa. Miten elää, ettei kuole ja se on siedettävää?

Ydintuhojen jälkeen ihmiset rakensivat uudelleen, surivat niitä jotka menehtyivät ja loivat pyhimyksiä. Ja kaikki alkoi taas alusta.

Markus ei ymmärtänyt, miksi valtavien katastrofien jälkeen ihmiset pyrkivät aina mahdollisimman nopeasti sellaiseen tilaan, joka muistutti aikaa ennen tuhoa. Sodista olisi voinut oppia jotakin, mutta tuttu ja ennalta tiedetty oli se, mihin ihmiset enää pystyivät. Markus ei ollut sotia nähnyt, eivätkä niin ikään hänen vanhempansakaan, mutta vaikutukset kytivät syvällä. Tai sitten ne eivät olleet vaikutuksia vaan pikemminkin osa sitä samaa syytä, joka aikoinaan sai jonkun painamaan sitä ensimmäistä punaista painiketta. Oli helppoa olla ottamatta vastuuta omasta tuhostaan.

* * *

Olen ollut täällä ylhäällä muutamia päiviä. Kukaan ei tiedä siitä ja luotan aina siihen, etteivät ihmiset katso tarkasti. Olen istunut paikallani ja seurannut, ja tullut siihen tulokseen, että pimeyttä toden totta on erilaista. Siellä alhaalla oli pimeää, mutta näin kävellä, täällä ylhäällä on pimeää ja pimeään kuuluvia kirkkaita kohtia, mutta yllättäen en tiedäkään minne mennä. Mitä se tarkoittaa?

Yksi heistä käveli minuun päin ja pyysi sitä anteeksi. Miehellä oli lämpimät kädet, erilaiset kuin omani, ja halu päästä pakoon. En nähnyt, että häntä olisi kukaan jahdannut.

En tiedä, haluaisinko palata takaisin sinne alas, mutta tämä paikka estää minua lähtemästä. Täällä ihmiset ovat keinotekoisempia kuin seinät, jotka suojelevat heitä toisiltaan, mutta ilmassa liikkuu kaiken sen pelon ja riittämättömyyden siitepölyn lisäksi jotakin taianomaista.

Mahdollisuus on aina lupauksista kaikkein lamauttavin.

* * *

Markus istui pöydän ääreen. Se, että saisi lisää pillereitä, vaati melkein aina irvokkaan illanvieton kaupunginosan irvokkaimpien ihmisten parissa. Hän tiesi kuuluvansa heihin.

”Vittu mä vedin eilen niin överit”, Jantte sanoi ja naputteli puuta. ”Se m8:n miksaus on aina paras, eikö näin oo?”

Sininka liikautti kätensä Markuksen reidelle. Nainen oli hyvästä perheestä ja yritti ylläpitää sitä kuvaa virheettömillä kynsillään ja taidollaan levittää meikkiä kasvoille oikeassa järjestyksessä.

Markus oli käynyt naisen kanssa joskus samaa koulua, kunnes vanhemmilla ei ollut enää varaa siihen. Sininka oli kouluun jäänyt, ainakin Markuksen tietojen mukaan. Molemmat heistä istuivat kuitenkin tämän pöydän ääressä.

”Sullapa Make on naama paskana”, Jantte sanoi. ”Teri kerto, että oli nähnyt sut pubin eessä muutama yö sitten.”

”Vetäsin oktetin siinä kujilla.”

”Et sattuis liittymään siihen, kun Teriltä oli ovelta kadonnut se yks muskeli. Se löyty kuolleena just sieltä kujilta.”

Markus ei vastannut, sillä Sininka hieroi häntä.

”Sitä mä vaan, että nyt ollaan vähän ongelmissa. Kun Make sä liikut näissä meidän ympyröissä, ja se muskeli liikkui Terin ympyröissä. Ja Terin ympyröissä liikkuu myös tää m8.”

Markus joutui nielemään hengityksensä.

”Ja niinku me täällä tiedetään, m8:n oktetti on parasta, mitä saa. Ja nyt kun se muskeliheppu on poissa, ja Teri aattelee, että Make se on sun syy, niin mulla on teille uutisia.”

Sininkan käsi pysähtyi. Markus lähti kohti ovea ennen kuin tieto uppoaisi muiden huuruisiin aivoihin.

* * *

Tällä kertaa miestä todella jahdataan, mutta hän pääsee pakoon. Seuraan joukkoa varjojen puolelta.

Nämä jahtaajat haluavat tappaa, sen näkee heidän tavastaan liikkua. Se on äkkinäistä ja siinä on kulmia, joita ei näe tyynen ihmisen kehosta. Nämä haluavat pidellä kiinni, lyödä ja potkia, kunnes uhrin sielun olisi pakko siirtyä pois tieltä.

En halua sitä.

Juokseva mies on kuin jänis, jolla on takanaan kettuja ja edessään ansalankaa; valmis kuolemaan muttei lopettamaan juoksemista. Olen huomannut, että ihmiset kuolevat aina mieluiten vauhdissa kuin paikallaan. Ehkä jatkuva kiire täällä ylhäällä johtuu juuri siitä.

Astun varjon puolelta kujalle, jolle mies on saapunut. Hän aikoo juosta ohitseni, mutta tiedän, että jahtaajat ovat lähellä ja minulla on hyvin vähän aikaa. Minä en ole täältä ylhäältä, enkä ymmärrä moniakaan asioita, mutta sen ymmärrän, että tästä kädestä minun on otettava kiinni.

* * *

Hahmo täysmustissa tarttui Markuksen käteen. Miehen ei tarvinnut hidastaa yhtäkään askelta, kun hän sai lisää vauhtia taluttajalta. Oliko se joku Terin miehistä? Olisi ollut ovelaa esittää ystävällistä ja johdattaa ansaan.

Miksi en vedä kättäni pois?

Hahmo löysi suojaa isomman tien varrelta kirkkaan valomainoksen jäljestä. ”Huomaatko? Pimein kohta on aina valon takana!”

Markus siirsi otteensa kämmenestä ranteeseen ja pakotti hahmon itseään päin. ”Kuka sä oot?”

Valon takana todella oli sen verran pimeää, ettei Markus erottanut kasvoja, joita varjosti lisäksi muhkea huppu.

”Shh.” Janten miehiä marssi heidän ohitseen. ”Jos ajaa takaa jotakin, pitäisi olla tarpeeksi malttia pysähtyä.”

Äänen sointi oli korkea ja heleä. Sininka? Tapa puhua ei käynyt kuitenkaan järkeen.

Markus oli heikko ja jäseniä raastoivat oktetin käsien aaveet. ”Kuka piru sä oot?”

”Vaikka ihminen näyttäisi kuolleelta, hän on usein elossa kaiken sen alla. Ja päinvastoin.” Hahmo tarttui Markusta taas kädestä ja lähti kirmaamaan pimeydestä toiseen.

”Hei, en mä pysty juoksemaan enää.”

”Ei se mitään. Jos ei jaksa kiivetä, voi miettiä, onko laskeutuminen parempi vaihtoehto.” Hahmo vetäisi auki viemärinkannen.

”En mä tuonne voi mennä!”

”Miksi et?”

”Siellä on likaista ja pimeää.”

”Niin on sinussakin”, hahmo sanoi ja ujuttautui höyryävään aukkoon. Kuului pieni molskahdus ja hoputtavia sanoja. Markus vilkuili ympärilleen. Joka puolella oli välähdyksiä ja kiirettä ja vaaraa. Jantte etsi ja löytäessään ottaisi Markuksen hengiltä. Oliko muita vaihtoehtoja? Aina oli.

Markus ujutti jalkansa viemäriaukkoon, tarrautui käsillään asfaltin reunaan ja päästäessään irti, hän nauroi sitä, kuinka asfaltti sai sittenkin imaistua hänet sisäänsä tänä iltana.

* * *

Dip. Dip. Dip.

Pystyn taas kuulemaan pisaroita. Mutta kuulen myös toisen hengityksen. Hhhhäää. Hooohhhh. Kun rikkoo sääntöjä, rikkoo todellisuudessa vain itseään vastaan, sillä sääntöjen tarkoitus on saada meidät itsemme pitämään itsemme kurissa. Mikään ulkoinen voima ei voi meitä alistaa, ellemme tee sitä itse. Minä rikon sääntöjä, niitä kaikkia, ja voisin joutua henkeni edestä vastuuseen. En saa tuoda ulkopuolisia tänne alas, pinnan alle, mutta jos minua kivitetään niin kauan, että sieluni on siirryttävä, olen itse menettänyt henkeni, mutta minulta ei voi ottaa pois sitä, minkä jo sain.

Dip.

”Täällä haisee.”

”Haju on aina merkki siitä, että jokin hyvä on mennyt huonoksi”, vastaan. ”Mutta aina on ollut aluksi jotain hyvää.”

”Mä en näe.”

”Yleensä on aina joku toinen, joka näkee”, sanon ja pidän edelleen kiinni. Tämä on tuttua pimeyttä. Täällä näen ja löydän oven.

* * *

Markus ei pystynyt erottamaan pienintäkään yksityiskohtaa ennen kuin hahmo avasi yllättäen oven. Se johti kelmeänsinisellä valaistuun huoneeseen, joka ei ollut paljoa Markuksen asuntoa pienempi.

Hahmo päästi miehen kädestä irti ja liikkui huoneessa kuin omassaan.

”Asutko sä täällä?” Markuksen aivot ynnäsivät jo, mutta ajatus ei ihan tavoittanut mielen tietoisia reunoja.

Hahmo sulki oven ja ohjasi Markuksen istumaan laverille. Hän laski huppunsa ja painoi kätensä Markuksen huudon eteen.

Ei tämä nainen ollut se olio, joka oli komeillut aikakauslehden kannessa. Tämä nainen oli selkeästi ihminen, tai ainakin hyvin lähellä sitä. Verisuonisto ei näyttänyt vastenmieliseltä vaan tatuointimaiselta. Hiukset eivät olleet siimamaiset, pelkästään vitivalkeat ja kosteat. Silmät eivät olleet sokeanharmaat tai luonnottoman suuret, vaikka ne Markuksen silmiä suuremmat olivatkin. Iiris oli kirkkaan sininen ja sen reunat sumenivat valkuaista kohti. Pupillit olivat korostuneen suuret ja pikimustat, mutta siellä ne olivat.

”Älä huuda enää”, nainen pyysi. ”Huuto on ihmisen tapa kertoa korostuneesti ajatuksistaan ja minä tiedän kertomattakin.”

Markus sai suunsa takaisin. ”Miksi sä – tai miten sä –”

”Katso. Tuossa ovat minun kirjani. Olen kerännyt niitä koko elämäni ja yrittänyt ymmärtää. Ne kertovat paljon, mutta eivät kaikkea.”

Laverin viereinen seinä oli lattiasta puolikaarikattoon saakka kirjoja pullollaan. Historiaa, filosofiaa, proosaa, runoutta. Huoneen nurkissa lojui myös kasapäin sanoma- ja aikakauslehtiä, hyvin vanhoja.

”Kuule neiti.” Markus tunsi ihonsa nihkeäksi ja huulensa kuiviksi. ”Tai mikä nyt ootkaan. Mitä sä haluat?”

 ”Olen usein miettinyt”, nainen sanoi hivellen yhtä kirjoista kädessään, ”miksi ihmiset kiiruhtavat. He tekevät kaikkensa ollakseen näkemättä ympärilleen. Minulla ei ole täällä mitään nähtävää, mutta yritän katsoa oikein tarkasti ja siitäkin vielä tarkemmin, kuin mikroskooppi, ja löytää vielä lisää. Pimeyksiä.”

”Mitä sä tarkoitat?”

”Teillä on käytössänne kaikki valo ja valitsette pimeyden. Jokainen erilaisen. Sinä surmasit miehen.”

”Miten sä siitä tiedät?”

”Sinä syöt huumetta päivä toisensa jälkeen, surmasit miehen, mutta silti pyydät anteeksi, kun kävelet toisen päältä. Mitä se tarkoittaa?”

Naisen katse kysyi suurempia asioista kuin suu, eikä Markus löytänyt sellaista ilmettä tai sanaa, joilla olisi osannut vastata.

”Miltä se tuntui?”

”Mikä?”

”Surmata mies.”

”Älä kysy tuollaista”, Markus sanoi ja vetäytyi naisen otteesta. ”Et sä halua sellaista tietää. Se on –”

”Pimeää”, nainen jatkoi.

”Sairasta.”

”Minä olen pohtinut paljon. Jos ihmisillä on loputtomat mahdollisuudet tarttua valoon ja he aina valitsevat pimeyden, silloin pimeydessä täytyy olla jotakin hyvin erityistä.”

”Mitä sitten?”

”Me olemme täällä alhaalla. Minunlaiseni. Jos tulisimme ylös, lisäisikö se teidän valoanne vai pimeyttänne?”

”Ette te voi sinne tulla. Ne tappais teidät heti.”

”Miksi?”

”Koska te ootte vaarallisia!”

”Radioaktiivisia? Emme enää.” Nainen hivuttautui hyvin lähelle. ”Muuten sinun sielusi olisi jo siirtynyt.”

Markuksesta tuntui, että nainen olisi halunnut suudella häntä. Hän joutui rykäisemään. ”Miksi te ette kerro totuutta sitten? Että voisitte tulla ylös?”

”Täällä pimeässä näemme”, nainen vastasi ja etääntyi. ”Teidän pimeässä emme. Ne ovat liian erilaisia. Tai siltä ainakin vaikuttaa.”

”Miksi mä olen täällä?”

”Tahdon vain ymmärtää. Tunnetko halua tappaa minut?”

”No en tietenkään.”

”Haluatko sinä näitä?” Nainen kaivoi taskustaan täyden pussillisen keltaisia pillereitä.

Markus tiesi, ettei nainen päihittäisi häntä fyysisessä voimassa, vaikka hän heikkona olikin. Pussi oli pian miehen käsissä.

”Vie mut takaisin.”

* * *

En voi muuta kuin nojata pääni käsieni varaan, sillä niin painavaksi se käy. Mies saa irrotettua hetkeksi katseensa pilleripussista ja arvioi minua. Ehkä mies tietää tuottaneensa pettymyksen, ehkä hän on siihen tottunut. Me olemme toisistamme kuitenkin irrallisia, täysin vieraita.

Dip. Dip. Dip.

Tässäkö pitäisi olla minun toinen pintajännitykseni, tämä olento, joka väittää itseään ihmiseksi, mutta tekee kaikkensa, ettei ole sellainen? Jäänkö minä sellaiseksi pisaraksi, jolla ei ole ollenkaan olemisen hetkeä? Dip.

Kuljetan häntä takaisin. Yleensä nämä käytävät eivät tunnu ontoilta tyhjyydestään huolimatta, mutta tänään minä olen ontto ja se kumisee käytävän äärettömästä päästä toiseen. En enää saata kuunnella pisarointia. Veden olemassaolo ei hetkauta minua tänään. Olin luullut ymmärtäväni paremmin pimeyden ja pimeyden erot ja sen, miten valo liittyy tähän kaikkeen. Katsoessani tätä miestä näen pelkkää tyhjyyttä, joka sekoittuu pimeän eri sävyjen kanssa sekavaksi väripaletiksi, jolla ei maalata yhtäkään kaunista kuvaa.

* * *

Sininka yritti hörppiä ilmaa. ”En mä tiedä mitään, ihan tosissaan!”

Tilanne oli vakava ja heistä kaikki tiesivät sen. Joku pääsisi hengestään ja vasta sitten puna Janten kasvoilla olisi hälvennyt. Sininkan silmiä pakotti, sillä kurkun tukkiva paine valtasi koko pään.

”Sä olet monesti vehdannut sen vittupään kanssa.” Janten ote tiukkeni. ”Jos me ei löydetä sitä kusiaista, sä voit olla varma, että revin sun vatsan auki ja levitän suolet ympäri katua.”

”Mä voin yrittää houkutella sen jonnekin. Make luottaa muhun. Se ei välttis epäile, että myyn sen teille eteenpäin!”

”Jos saat sen nalkkiin, niin pääset pälkähästä. Se on sovittu.”

Sininka veti ilmaa sisäänsä halukkaammin kuin oktettia ja hieroi kaulaansa. Jantte oli tyhmä sika mutta ehdottoman vaarallinen. Markus oli kiva poika, mutta ei Sininkan hengen arvoinen.

Nainen nosti käsilaukun lattialta ja käveli miesten ohi katseiden saattelemana. Sori Make.

* * *

Markus makasi sängyllä ja roikotti pilleripussia kasvojensa yläpuolella ymmärtämättä, miksei ollut jo vetänyt yliannostusta. Luultavasti syy oli se, että hän tiesi pystyvänsä ostamaan Janten anteeksiannon pillereillään. Niin. Ehkä se oli se syy.

Oli tuntunut uudelleensyntymisen kaltaiselta, kun Markus oli noussut esiin asfaltin alta. Hän ei kuitenkaan tiennyt, miten oli uusi tai edes vielä elossa. Jantte oli varmasti jo saanut selville, missä hän tarkalleen asui. Ovesta voisi pamahtaa sisään joukko miehiä millä hetkellä hyvänsä. Silti pussi vain killui pään yläpuolella koskemattomana ja outona.

Nainen tuntui hiippailevan Markuksen mielen pimeimmissä kohdissa yhtä helposti kuin viemäreissä. Mies oli yrittänyt miettiä, pystyisikö hän hyötymään rahallisesti siitä tiedosta, että viemäreissä ei asunutkaan rottien lailla lisääntyvä syöpäläispopulaatio vaan kummallisella tavalla hauras ja aran filosofinen ihmisrotu. Media ei antaisi hänen julkaista moista, sillä se pysyttelisi oman propagandansa takana. Yhteiskunnan päättäjät sen sijaan ohjailivat mediaa, joten joku ei selvästi halunnut, että kansa olisi ollut tekemisissä näiden olentojen kanssa. Joku varmasti tiesikin jo totuuden. Ei. Markus vain kärsisi, jos yrittäisi kertoa jollekin.

Kun hento koputus kuului ovelta, Markus kuvitteli kalpean naisen sen taakse. Miksi hän nousi ja meni hetkeäkään miettimättä avaamaan, sitä hän ei ymmärtänyt.

”Sininka?”

”Mä ajattelin, jos oltais viety loppuun se, mikä aiemmin siellä baarissa aloitettiin.”

”Missä Jantte on?”

”Etsii sua.”

”Ja sä et tuonut sitä tänne syystä että?”

”Ei teidän kinat liity mitenkään meihin kahteen.”

Markus epäröi.

* * *

Sininka ujutti alusvaatteensa takaisin paikoilleen. Markus kuorsasi ja tämä kaikki oli ollut täysin mieletöntä. Kyllä Sininka piti Markuksesta, mutta Jantte tappaisi jonkun kaikesta huolimatta.

Puhelin vilahti pimeässä ja numero alkoi hahmottua näytölle. Sä tai mä, honey. Sininka oli jo painamassa vihreää luuria, kun Markus käänsi kylkeä. Seinän ja patjan välistä paljastui kilpailija näytön himmeälle hehkulle.

Se ei voinut olla mitään muuta. Sininka varoi tarkkaavaisesti miehen jalkoja ja sitä, ettei painaisi patjaa. Oktettia se oli, kymmeniä ja kymmeniä pillereitä. Pirun kieroa, Make. Sininka puristeli pussia käsissään. Jos hän nyt soittaisi Jantelle, pussi häviäisi hänen huomastaan silmänräpäyksessä. Markus ei saisi säästää henkeään, koska oli salaillut tällaista.  Sininka sulki kännykän.

Pussissa oli tarpeeksi sisältöä viikoiksi ellei kuukausiksi. Sininka pääsisi helposti Janten joukkoa pakoon, sillä kukaan ei tiennyt vielä etsiä häntä. Hänen ei tarvitsisi koskaan enää nähdä niitä sikoja, ei tarvitsisi koskea.

”Oot omillas, honey”, Sininka kuiskasi.

* * *

Markus oli heittänyt sängyn kyljelleen ja repinyt tyynyt auki. Sininka oli syöttänyt hänelle viimeiseksi ateriaksi pajunköyttä. Jantte oli varmasti jo matkalla, kuoleman palkattomana juoksupoikana.

Kännykästä ei ollut iloa. Ei lyijyvuoratuissa viemäreissä varmasti ollut kenttää saatikka puhelimia. Markus ei ollut kysynyt edes naisen nimeä.

Markus lähti ulos. Hän käveli hitaasti, sillä kiirehtiminen ei tässä vaiheessa enää muuttanut lopputulosta ja asfaltti oli loputtoman kärsivällinen. Jokainen kengänpohjan kallistuminen ja kohoaminen sen pinnasta oli kuin sairaalloista esileikkiä.

Markus oli joskus kuullut, että vanhukset ja saattohoitopotilaat eivät koskaan kertoneet vuoteillaan, että katuivat jotakin, mitä olivat tehneet vaan kaikkea, minkä olivat jättäneet tekemättä. Kuja, joka toimitti Markukselle viimeisen vuoteen virkaa, todisti toisin. Hän tiesi, että oli tehnyt valintansa tietoisesti, ja hän myös ymmärsi, että monet niistä valinnoista olivat vääriä ja johtaneet juuri tälle kujalle. Oliko hän tarpeeksi raukkamainen ajatellakseen, että niin oli vain tarkoitettu?

Markus näki kahden miehen varjon jo ennen kuin he astuivat näkyviin. Hän jatkoi askellustaan, kunnes hänen saattueeseensa liittyi miehiä joka risteyksestä. Valo langetti Markuksen eteen varjon, joka sulautui osaksi asfaltin pimeää pintaa.

* * *

Miksi äänet usein alkavat muuttaa muotoaan, kun kokee olonsa oikein yksinäiseksi? Joskus olen kuullut oman nimeni lausuttuna pelkässä kiven ja sen kulmien liikkeessä metallia vasten. Kriiks.

Olen koko elämäni miettinyt, mitä eroa on pimeydellä. Olen käyttänyt tuhansia tunteja lukiessani ja yrittänyt ymmärtää. Yläpuolella kaikki on kuitenkin toisin, eikä sitä kaikkea pysty lukemaan kirjoista tai lehdistä. Ehkä on pimeyttä, jossa lapsia kuljettavat linja-autot ja teollisuusrekat törmäilevät. Ehkä on pimeyttä, jota sanotaan sodaksi, ja jossa kuitenkin kuolee eniten heitä, jotka eivät tahtoneet taistella. Ehkä on pimeyttä, jonka langettaa itselleen ja toimittaa omia tekojaan samassa järjestyksessä ja samasta syystä, josta aurinko nousee ja laskee.

Minä toin osan pinnan pimeyttä mukanani ja se teki omastani syvemmän. Näenkö enää kävellä? Kyllä. Välitänkö siitä, että näen kävellä?

Nytkin äänet taas muuttavat muotoaan. Kuulin äsken avunhuutoja siinä valituksessa, joka humisee täällä putkia pitkin. Ehkä se yrittää neuvoa minulle oikean tien, ehkä johtaa harhaan. Kumpi olisi parempi?

* * *

Markuksen alle oli jäänyt siruja hampaista ja toivosta. Apua oli turha huutaa enää. Jantte ja kymmenkunta muuta seisoivat hänen ympärillään, vuorottelivat ja nauroivat. Hauskanpito ei kestäisi kuitenkaan pitkään, sillä kaikki halusivat punan Janten kasvoilta laskevan.

Markus toivoi, että Sininka olisi tuntenut sen verran kunnioitusta, että olisi saapunut teloitukseen. ”Lähetit sit naisen tekemään omat työsi.”

”Mitä paskaa sä jauhat?”

”Sininka.”

”Niin joo. Totta kyllä, lähetin sen sun perään, mutta sulla taitaa olla joku taikakalu noissa housuissa. Me ei olla nähty eikä kuultu siitä naisesta mitään. Me kyllä saadaan se myöhemmin kiinni.”

Markus hymyili halatessaan asfalttia. Sen pinta ei tuntunut enää kylmältä. Sininka oli halunnut eroon Jantesta. Markus ei voinut olla sellaisesta itsekkyydestä vihainen. Hän olisi toiminut samoin.

Puna Janten kasvoilla syveni. Ase paljastui rintataskusta ja välkehti likaisessa ilmassa yhtä kirkkaasti kuin hopeinen kala vedessä. ”Se alkaa olla leikin loppu nyt, Make.”

”Se oli vahinko”, Markus sanoi.

”Tää ei.” Varmistin naksahti ja miehet vavahtivat kaikki vuoronperään kuin tuuli olisi käynyt viljapellon läpi.

”Odottakaa!”

Markus tunnisti äänen. ”Painu pois täältä tai sä kuolet!”

Kokomustiin pukeutunut hahmo seisoi miesten takana. ”Mitä te tahdotte? Tahdotteko te huumeenne? Tässä ottakaa. Minulla on näitä vaikka kuinka monta.” Pusseja tipahteli asfalttiin ja miehiä niiden mukana.

Markus oli aina ajatellut, että viimeiset kädet, jotka hän tuntisi kasvoillaan olisivat oktetin. Nämä kädet olivat kuitenkin kylmät ja vieraat ja sitäkin suloisemmat.

”Kuka vittu sä luulet olevasi?” Janten kasvot olivat syvemmän punaiset kuin koskaan.

Kädet pitelivät takaraivoa niin, etteivät maanpinnan pienet kivet enää porautuneet päänahkaan. ”Sun ei olis pitänyt tulla tänne”, Markus hymyili ja tiesi.

”Minä tahdoin ymmärtää, mitä eroa sillä on.”

Jantte veti liipaisimesta. Markus ei miettinyt kahta kertaa.

* * *

Ympärilläni huutavat sadat äänet. Sireenit ja juoksuaskeleet menevät ristiin ja toisistaan etäälle. En kuitenkaan kuule niitä enkä häntä, sillä käsissäni on pelkkä kuori.

Kuulen vain yhden äänen.

Me olimme toisillemme täysin vieraita, toisistamme irrallisia, mutta silti hän pelasti minun henkeni. Mitä se tarkoittaa?

Dip. Dip. Dip.

Kirjoittajan kommentit

Kirjoittaminen on laji, jossa aivan ehdottomasti harjoitus tekee mestarin. Olin ala-asteikäisenä aivan varma omasta kirjallisesta neroudestani. Nykyään tunnen itseni poikkeuksetta idiootiksi, kun kyse on luovasta kirjoittamisesta. Toisaalta uskon sen olevan edistystä. Alan vihdoin ymmärtää, etten tiedä oikeastaan mitään.

Tämän novellin kirjoittamisesta on lähes neljä vuotta aikaa. Neljä vuotta kirjoittamisajassa on valtavasti ja uskon, tai vähintääkin toivon vakaasti, että olen kehittynyt tästä pisteestä huimasti eteenpäin. Minulle on todella vaikeaa lukea näitä vanhempia tekstejäni, sillä minusta ne ovat poikkeuksetta aivan hirveitä. Nova-kilpailun tuomaristo näki siinä kuitenkin jotakin potentiaalia ja sijoitti sen kuudenneksi vuonna 2016. Nova-kirjoituskilpailu on myös siitä oikein mainio, että top 25 saa sieltä palautteen. Palaute jos jokin on kirjoittamisen alalla kiven alla ja kun sitä saa, lähes toivoo sen olevan negatiivista, jotta tietäisi, missä kehityspaikat todella ovat.

Mitä tykkäsit tästä tekstistä? Kerro kommenteissa!


0 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *