Kuukauden luetut: Halloween-lukuhaaste 2019

sonjaars /

No niin! On ensimmäisen varsinaisen kirjapostauksen aika ja hui, kun sen jännittää. Halloween-lukuhaaste tuntui mukavalta tavalta haastaa itseään lukemaan tietyn kategorian mukaisesti ja sivujakin kertyi normaalia kuukautta enemmän. Luin (tai kuuntelin) rehellisyyden nimissä myös haasteen ulkopuolista kirjallisuutta, joka ehkä söi vähän aikaa varsinaiseen haasteeseen sopivilta kirjoilta. Ehdin kuitenkin lukea (tai kuunnella) neljä haasteeseen sopivaa teosta ja virittäytyä Halloween-tunnelmaan.

Valitsemani kirjat on järjestetty tähän huonoimmasta parhaaseen. Mikäli kaikki kirjat eivät tällä kertaa kiinnosta, voit myös aina siirtyä seuraavaan.

Teokset
Viveca ja Camilla Sten: Syvyyksissä
Agatha Christie: Kurpitsajuhla
Kristina Ohlson: Lasilapset
Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli
Bonus – Hippo Taatila: Teflon Bible

Kerro myös kommenteissa, mitä kirjoja sinä luit tässä kuussa!

Viveca ja Camilla Sten: Synkät vedet 1 – Syvyyksissä

Kouluarvosana: 7-

Tämän teoksen kuuntelin yhdessä puolisoni kanssa iltasatuna. Päädyin valitsemaan tämän nuorten tai oikeammin lasten kauhu-/jännitys-/mysteeriromaanin yhdeksi Halloween-haasteen kirjaksi ihan sattumalta. Valitsin teoksen nimen, kannen ja lyhyen esittelyn perusteella. Odotukset olivat nollassa, mutta silti tällaista 27-vuotiasta naista ihan puistatti muutaman virkkeen verran. Vaikka aidon kauhun tunteita hetkittäin heräsi, joiltakin osin teos oli hyvinkin selvästi kirjoitettu juuri lapsille. Nämä kohdat eivät oikein aikuislukijaa palvelleet.

Nuori Tuva asuu Tukholman saaristossa Itämerellä. Yhteisön jäsenet liikkuvat veneillä saarten väliä ja käyvät mm. töissä mantereella. Myös Tuva joutuu käymään koulua eri saaressa kuin hän asuu, mutta jostakin syystä meri on alkanut yllättäen pelottaa häntä. Tuva ei millään haluaisi astua veneeseen ja syvä vesi hänen allaan tuntuu sietämättömän kammottavalta. Kuuleko hän sen kutsuvan itseään?

Suunnistustunnilla Tuvan luokkakaveri Axel katoaa historiallisen pahassa sumussa. Tuva törmää Axelin kanssa suunnistaneeseen Rasmukseen, joka käyttäytyy omituisesti.

”En malta olla seuraamatta häntä. Kun lähestyn häntä, kasvoilleni iskee kamala löyhkä. Mädän levän, pilaantuneen kananmunan lemu.” (Syvyyksissä, luku 3)

Jokin paha on liikkeellä. Mutta miten Tuva liittyy siihen? Voiko luokkatoveria Axelia pelastaa? Kuka tai mikä on syypää Axelin katoamiseen?

Syvyyksissä (2016) on selvästi lasten tai korkeintaan varhaisteinien kirjallisuutta, mutta se ei missään nimessä tarkoita, että tarina olisi automaattisesti huono. Äidin ja tyttären yhdessä kirjoittama teos on tarinana aivan oivallinen ja sen hahmotkin ihan mukiinmeneviä. Pohjoismaiseen mytologiaankin sekaantuva juoni on kuitenkin aikuiselle lukijalle (tai kuuntelijalle) moniltakin osin hieman huvittava. Tietyt kohdat tarinasta ja varsinkin sen juonenkäänteet saivat meidät lähinnä hymähtämään kuin kokemaan yllättyneisyyttä, varsinkin kun olin arvannut tietyt käänteet tapahtuvaksi jo alussa.

Huolimatta heikkouksistaan, Syvyyksissä onnistuu luomaan kauhulle tyypillistä jännitettä tietyissä kohtauksissa aivan kohtalaisesti. En itse yleensä lue kauhukirjallisuutta siksi, että olen pelkuri ja tämän kirjan jännitys oli minulle joiltakin osin ihan riittävää. Kauhua suurkuluttaville teos tuskin kuitenkaan tarjoaa mitään. Paitsi jos sattuu pelkäämään syvää vettä.

”En voi olla vilkaisematta epätoivoisena taakseni ja näen, että venettä seurataan. Se on kalpea kuiskaus vedessä, vedenalainen kylmä virta, joka liikkuu paljon nopeammin kuin minä. Se ei tahdo päästää minua karkuun.” (Syvyyksissä, luku 23)

Yksi teoksen kantavista teemoista on ympäristöaktivismi. Sen lisäksi, että huoli Itämeren tilasta näkyy juonitasolla, myös kirjan lopussa on numeroitu lista siitä, miten jokainen voi osallistua Itämeren pelastamiseen. Yleisesti ottaen on todella hienoa, että lastenkirjoissa käsitellään ympäristöteemoja. Toki uusi ilmiö se ei ole.

Kirjassa jäi minua eniten häiritsemään asia, joka tarinan kannalta on täysin toissijaista. Kyse on suosittujen ja kauniiden, kiusaavien lasten stereotypiasta. Tavallaan ymmärrän, miksi kyseistä trooppia viljellään edelleen, myös lastenkirjoissa. Kirjailija on ehkä itse ollut se luokkansa hissukka, ei yksi suosituista tytöistä tai pojista, joten hän myös mielellään kirjoittaa itsensä kaltaisia hahmoja. Voi olla, että kirjailija on kokenut suosittujen lasten kiusanneen häntä koulussa, se voi toki olla monenkin todellisuus tälläkin hetkellä.

Ongelma on seuraava: kun hiljainen, epäsuosittu tyttö tai poika lukee teosta, jossa on heidänlaisensa sankari, voi lukijalle tulla olo, ettei olekaan maailmassa täysin yksin. Se on hienoa. Se on kirjallisuuden hienoimpia ominaisuuksia. Mutta entä nämä luokan ”suositut” tytöt ja pojat, jotka eivät ehkä ole niin innostuneita lukemisesta kuin luokkatoverinsa? Mitä he näkevät, kun lukevat tällaisia teoksia? He näkevät kamalia karikatyyreja itsestään, kuvia, joissa he ovat aina pahoja, ilkeitä, itsekkäitä ja tyhmiä. Tekeekö kirja silloin heille sen, mitä sen pitäisi?

Syvyyksissä-teoksen päähenkilö Tuva on juuri se hiljainen, epäsuosittu ja koulukiusattu tyttö, jota kiusaavat pääasiassa meikkaavat tytöt. Näiden kiusaajien taipumus käyttää huulikiiltoa tai muita meikkituotteita mainitaan lähes joka kerta, kun he ovat Tuvalle ilkeitä. Miksi? Miten meikkaaminen on koulukiusaajan piirre? Siksikö, ettei kirjailija itse ehkä meikannut yläasteella ja tuli siksi kiusatuksi? Sama ilmiö on urheilevissa pojissa. Useissa kirjoissa ja elokuvissa urheilijapoika on joko tyhmä tai kusipää. Toki myös päähenkilön rakkaudenkohde voi olla hyvä urheilija, mutta tämäkin aluksi pinnallinen miehenalku oppii lopulta rakastamaan päähenkilöä, joka on se erilainen (ei-meikkaava) tyttö. Tästä ”ei niin kuin muut tytöt” -troopista voisi kirjoittaa vaikka gradun. Koko juttu on ihan hupsua, toksista eikä ollenkaan nykyaikaa.

Asia on kuitenkin niin, että oikeassa elämässä urheilija voi olla hyvä koulussa, meikkaava tyttö voi olla suosittu mutta samalla oikeasti mukava. Se hiljainen nörttityttö, joka lukee vain kirjoja isovanhempiensa ullakolla voi hyvinkin olla kusipää. Tai toisinpäin. Hissukkakin voi olla suosittu, samoin ”nörtti”. Todellisessa elämässä ihmisen hyvyydestä tai persoonasta ei voi juurikaan sanoa mitään ulkonäön tai kiinnostuksenkohteiden perusteella. Toivottavasti tällainen argumentointi jää mahdollisimman pian pois lastenkirjoista kuin kaikesta taiteesta.

Synkät vedet 1 – Syvyyksissä (2016)
Viveca ja Camilla Sten, kääntäjänä Tuula Kojo, lukijana Mirjami Heikkinen

Agatha Christie: Kurpitsajuhla

Kouluarvosana: 7 ½

Olen melkoinen Poirot-fani ja suurin osa Christien salapoliisiromaaneista onkin jo luettujen kirjojen listalla. Kurpitsajuhla oli ainoa teos, jonka valitsin tähän lukuhaasteeseen muiden kirjablogaajien suosituslistojen perusteella. Outoa kyllä, en ollut aiemmin kuullut juuri tästä teoksesta, mutta toisaalta, olipahan positiivinen yllätys, että Christieltä oli vielä luettavaa.

Erityisesti Poirot-teosten rakenne on aina hyvin samanlainen. Aluksi on jokin tapahtuma tai muu johdanto, jossa teoksen kymmeniin hahmoihin saa ensikosketuksen. Myös murhan motiivit ovat jo tässä vaiheessa piilotettu näkyville. Sen jälkeen tapahtuu murha, jopa useampi. Poirot on joko jo paikalla tai kutsutaan paikalle, minkä jälkeen alkaa rikoksen pitkä ja perusteellinen selvitys. Kaikkia kymmeniä henkilöhahmoja haastatellaan ja jokainen paljastaa vuorollaan murusen lisää. Periaatteessa lukijalla on mahdollisuus ratkaista rikos jo ennen lopun huippuhetkeä, kun Poirot kerää epäillyt samaan huoneeseen ja paljastaa murhan motiivit, tekotavan ja tekijän pitkän tarinan muodossa.

Usein olen keksinyt loppuratkaisusta ainakin osan ennen loppua, erityisen ylpeä olin itsestäsi Lordi Ackroydin murha -teoksen loppuratkaisun keksimisestä, se kirja kannattaa lukea (9+)! Tämän teoksen osalta en kuitenkaan saanut päähäni yhtään ajatusta, mutta tajusin kirjan loppupuolella mistä se johtui: en ollut kovinkaan kiinnostunut.

Valitettavasti minulle Kurpitsajuhla oli yksi Christien tylsimpiä romaaneja, vaikka toki hänen tylsimmätkin ovat erittäin kelpoja.

”Kurpitsajuhla vie keskelle Pyhäinpäivän viettoa, jonka aikana eräs pikkutyttö murhataan. Joku painoi hänen päänsä vesiämpäriin ja hukutti hänet keskellä lasten iloista kurpitsajuhlaa. Hercule Poirotin ystävä rouva Oliver oli mukana kutsuilla, mutta ei huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa.” (Kurpitsajuhla, esittelyteksti)

Itse Joyce-tytön murhan selvittäminen on mielenkiintoista, mutta kun tämän uuden rikoksen selvittämiseksi Poirotin täytyy perusteellisesti alkaa selvittää myös vanhempaa rikosta, kiinnostukseni herpaantuu. Tämä johtuu vain siitä, ettei minulla ole aiempien rikosten uhreja kohtaan mitään tunteita enkä ole heistä erityisen kiinnostunut muutenkaan. Sen sijaan Joycea ehdin tuntea teoksen alussa, muodostaa hänestä omia mielipiteitäni.

Mielenkiintoista teoksessa on se, että tyttö hukutetaan vesialtaaseen, jossa on leikitty omenoiden pyydystämistä. Leikissä siis yritetään napata käsiä käyttämättä pelkällä suulla vedessä kelluvia omenoita. Olen törmännyt tähän samaan murhatapaan myös muissa yhteyksissä, esimerkiksi Supernatural-sarjan jaksossa. Onkohan idea lähtöisin juuri tästä kirjasta vai onko Christie itsekin napannut sen jostakin?

Kurpitsajuhla on perustasoista Christie-kamaa, ei mitään ihmeellistä muttei missään nimessä huonoakaan.

Kurpitsajuhla (1969)
Agatha Christie, kääntäjänä Anna-Liisa Laine

Kristina Ohlson: Lasilapset

Kouluarvosana: 8-

Aloitin tästä kirjasta Halloween-teemaisen luku-urakkani. Päädyin enemmän tai vähemmän tiedostamatta lastenkirjaosastolle BookBeatissa ja tämä teos kiinnitti huomiota erityisesti nimellään. Lasilapset on Kristina Ohlsonin kirjoittama, 2013 julkaistu teos, joka valittiin julkaisuvuonnaan Ruotsin parhaaksi lastenkirjaksi.

”Kukaan ei tiennyt, minne talossa aiemmin asunut perhe oli mennyt. Eräänä päivänä he olivat vain pakanneet tavaransa ja muuttaneet pois. Siitä lähtien talo oli seissyt tyhjillään.” (Lasilapset, 1 luku)

Billien isä on kuollut ja äiti haluaa muuttaa tyttärensä kanssa pois muistojen keskeltä Kristianstadista pieneen Åhus-nimiseen pikkukaupunkiin. Tarina alkaa tutun oloisesti; elämän riepottelema perhe muuttaa syrjäisemmälle seudulle, eikä perheen lapsi pidä uudesta talosta. Teoksen ensimmäisestä virkkeestä (yllä) saakka lukijalle on selvää, että kyseessä on siis se perinteistä perinteisin kummittelevan talon tarina.

Jokainen meistä on varmasti törmännyt joskus kauhukertomukseen, jonka keskiössä on paha talo. Talossa voi joko kummitella vainajan henki tai talo itsessään voi olla paha. Ikivanha kauhutarina sai viime vuonna näihin aikoihin hyytävän, mutta suositun televisiosarjaedustuksen, kun Shriley Jacksonin saman nimiseen teokseen perustuva The Haunting of Hill house -sarja julkaistiin Netflixiin. Kyseinen sarja olikin mukana viime vuoden kauhusarjaspesiaalipostauksessani. Linkkaisin arvostelun tähän, mutta se katosi bittiavaruuteen aiemman blogialustani loppumisen vuoksi.

Lasilapset ei odotettavasti tuonut mitenkään tuoretta lähestymistapaa aiheeseen, vaan sen tarina ammentaa juurikin tutusta ja turvallisesta. Se ei aina ole huono asia, sillä kliseet ovat kliseitä ihan syystä: ne toimivat. Ja koska kyseessä on lastenkirja, ei klassikoiden uudistamistarve ehkä ole muutenkaan sen pääasiallinen tehtävä.

Billie siis joutuu muuttamaan vanhaan Åhusin taloon huolimatta siitä, että talo kammottaa häntä.

”Kolahtelu kuului yhä, mutta se tuli jostakin muualta. Sitten hän näki jotakin mikä sai hänet unohtamaan äänen hetkeksi. Olohuoneen kattolamppu liikkui. Se heilui edestakaisin, aivan kuin vanhan kaappikellon heiluri.” (Lasilapset, luku 3)

Billie alkaa selvittää talon traagista ja salattua menneisyyttä ystäviensä Simonan ja Aladdinin kanssa. Tietomuruja annetaan pikkuhiljaa, juuri siihen tyyliin, että kirjan kohderyhmän edustajat sekä vanhemmatkin lukijat kääntävät varmasti aina seuraavankin sivun. Kummitteleeko talossa? Mitä tai ketä lasilapset oikein ovat? Mitä kamalaa talossa on voinut tapahtua?

Minua ei haitannut ollenkaan, että kirja on tarkoitettu nuoremmalle kohderyhmälle (10+). Teos oli hyvin kirjoitettu ja tarina eteni riittävän nopeasti, mutta ei kuitenkaan liian nopeasti jännityksen kustannuksella.

Taiteessa taloa pidetään usein mielen metaforana. Lasilapset käsitteleekin kaikkien kummitustalo-teosten mukaisesti surun ja menetyksen sekä niiden kautta mielenterveyden teemoja. Billien isä on kuollut, mitä hän ei selvästi ole vielä täysin käsitellyt. Sen lisäksi tyttö menettää tutun elinpiirinsä muuttaessaan uudelle paikkakunnalle. Vieras, pelottava ja mahdollisesti kummitteleva talo on erinomainen, jokseenkin kliseinen metafora järkkyneestä mielestä. Samasta näkövinkkelistä kannattaa katsoa myös juuri tätä Netflixin kammottavaa The Haunting of Hill House -sarjaa.

Huomasin vasta tätä postausta kirjoittaessani, että Lasilapset aloittaa itse asiassa trilogian. Päähenkilö Billie seikkailee ystäviensä Simonan ja Aladdinin kanssa myös jatko-osissa Hopeapoika sekä Kivienkelit.

Lasilapset (2013)
Kristina Ohlson, kääntäjänä Pekka Marjamäki, lukijana Anni Kajos

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Kouluarvosana: 8 ½

Tämän kirjan osalta olin ja olen edelleen hieman epävarma, meneekö se ollenkaan edes Halloween-lukuhaasteen vaatimaan kategoriaan. Se löytyi kuitenkin BookBeatista ”jännittävien” nuortenkirjojen kategoriasta ja päädyimme puolisoni kanssa kuuntelemaan sitä jälleen pelkän esittelytekstin perusteella. Jos Halloweeniin kuuluvat mysteeri sekä aikamatkustus, sitten tämä kirja sopii tähän kategoriaan. Jos ei, niin sitten ei.

”Emilia asuu Kaivoksen kaupungin suljetussa yhteisössä isoisänsä kanssa. Pihan perällä oleva kesähuone on ollut lukittuna 16 vuotta, siitä päivästä lähtien, kun Emilia syntyi ja hänen äitinsä kuoli. Kun Emilia rikkoo lukon, hän löytää mökistä valokuvatarkan piirroksen – ja kuvassa on hän itse. Emilia tempaistaan pyörteeseen, joka vie hänet kaivoksen kammottavien salaisuuksien äärelle ja omaan menneisyyteensä.” (Auringon pimeä puoli, esittelyteksti)

Jos joku tuntee minut hän myös tietää, etten juurikaan pidä aikamatkustuksesta tarinoissa. Se usein (tai aina) vie pois merkityksen tarinan muilta osilta tai sen säännöt ovat epäloogiset. Aikamatkustuksen säännöt vaihtelevat myös hyvin paljon riippuen tarinasta ja se jos onkin ärsyttävää – joskus menneisyyttä ja tulevaisuutta voi muuttaa ja joskus ei, joskus on kyse rinnakkaistodellisuuksista ja joskus jostakin ihan muusta. Pääasia tarinoissa on kuitenkin, että säännöt pysyvät johdonmukaisina alusta loppuun. Auringon pimeä puoli tekee tämän kunnialla ja perustelee päätöksiään tieteellä.

Kaupunki ja yhteisö, jossa Emilia asuu, muistuttaa kovasti Pohjois-Koreaa Johtajineen kaikkineen. Tavallaan annetaan kuva meille tutusta maailmasta ja ehkä jopa Suomesta, mutta samalla kuva piirtyy dystopiseksi huolimatta tapahtumavuoden nykyaikaisuudesta (esim. 2007 ja 2024). Miljöö hämmentää. Ehkä tällaisiin asioihin ei kuitenkaan kannata liiaksi tarttua nuortenkirjaa kuunnellessaan.

Auringon pimeä puoli -teoksen vahvuus on sen rakenteessa. Selvitettävä mysteeri on suurempi kuin teoksen laiska alku lupaa, vaikka senkin kuiskaamat salaisuudet olisivat riittäneet siihen, että lukija varmasti kääntää seuraavan sivun. Kun varsinainen vauhti kuitenkin alkaa, on selvitettäviä asioita paljon odotettua enemmän ja jokainen tiedon jyvänen Emilian elämästä ja hänen yhteisönsä salaisuuksista palkitsee.

Mysteeri- ja henkilötarinoissa lopulla on suuri merkitys ja Auringon pimeä puoli loppuu kiitettävästi. Kaikki mysteerit selviävät, mutta niitä ei selitetä puhki. Jonkinlaista kliseisyyttä oli teoksen lopussa, mutta sen antoi anteeksi, kun muut vastaukset tyydyttivät. Eikä kaikki onneksi loppunut onnellisesti, sillä se ei olisi todellista elämää.

Rasi-Koskinen onnistuu siis odotusten vastaisesti luomaan aikamatkustuksen ympärille todella koukuttavan tarinan, vaikka teoksen hidas ja melko tylsä alku meinasi koitua sen kohtaloksi. Tempo ei teoksessa pysy oikein missään uomissa, vaan on välillä tuhottoman hidas ja seuraavassa hetkessä hengästyttävän nopea. Kaiken korvaa kuitenkin mysteerin koukuttavuus: teoksen loppuratkaisua ei vain halua kuulla, se on pakko kuulla.

Auringon pimeä puoli tarjoaa varmasti scifin ystäville paljonkin, mutta lukija saa nauttia myös perinteisestä ihmissuhdedraamailusta. Viihdyttävä teos kaikkiaan.

Auringon pimeä puoli (2019)
Marisha Rasi-Koskinen, lukijana Liisa Pöntinen

Bonus – Hippo Taatila: Teflon Bible

Kouluarvosana 9 ½

Tämä teos ei liity Halloween-lukuhaasteeseen, mutta mainitsen sen tässä silti. Vuosi sitten tähän aikaan olisin nauranut kyyneleet silmissä, jos joku olisi väittänyt minun olevan 2019 loppuvuoteen mennessä Pyhimyksen vannoutunut fani. En voinut vielä vuosi sitten sietää suomiräppiä sekuntiakaan saatikka kuunnella kokonaista levyä, puhumattakaan Teflon Biblen tapaisen kirjan lukemisesta (tai kuuntelemisesta).

Jotakin kuitenkin tapahtui ja minusta kehittyi melkoinen Pyhi-intoilija. Kun kuulin Hippo Taatilan kirjoittaman teoksen Teflon Biblen julkaisusta Pyhimyksen Instagramissa, en ollut juurikaan innoissani. En pidä Teflon Brothersista mitenkään erityisemmin, vaikka se meneekin esim. taustahälynä juhlissa. Jostakin syystä päädyin silti aloittamaan teoksen BookBeatissa työmatkaviihdetarkoituksessa. Yllättäen teos ei kertonutkaan pelkästään Teflon Brothersista vaan kaikkien bändin jäsenten ja vähän muidenkin muusikkojen mielenkiintoisesta historiasta aina Malminkartanon nobodyista suomen rapkuninkaiksi.

Teflon Bible on hyvin perusteellisesti koottu teos Pyhimyksen eli Mikko Kuoppalan, Heikki Kuulan sekä Volin eli Jani Tuohimaan elämästä aina nuorista pojista aikuisiksi miehiksi. Tai no, ainakin miehiksi.

Teoksessa syväanalysoidaan niin Pyhimyksen sooloalbumit kuin bändiprojektit Ruger Hauerista Tefloniin melkein kappale kerrallaan. Räppärin alter egot tulevat niin ikään tutuiksi, esimerkiksi Lika-Aki ja anti-Pyhimys. Myös Heikki Kuulan soolo- ja bändimateriaali saa arvoisensa käsittelyn, jokseenkin teos on selvästi enemmän Pyhi-painotteinen. Myös Voli saa välillä suunvuoron, vaikkakaan hän ei ole tehnyt kollegoidensa veroista uraa. Eikä tainnut koskaan halutakaan tehdä.

Mikäli on kiinnostunut Suomen musaskenestä, räpistä, taiteen syväanalyysista, mieheksi kasvamisesta ja kasvamattomuudesta tai elämänkerroista yleensä, on tässä teoksessa varmasti paljon mielekästä luettavaa (tai kuultavaa). Suosittelen ihan täysillä!

Teflon Bible (2019)
Hippo Taatila, lukijana Aarne Linden


1 kommentti

Niina & #183;31.10.2019 09:28

Kiitos haasteeseen osallistumisesta! Näistä lukemistasi Kurpitsajuhla odottelee omassa hyllyssä, varmaan ensi vuoden haasteeseen luen sen viimein. Lasilapset alkoi kiinnostaa, täytyypä laittaa varaus kirjastoon. Ainoa lukemani noista on Auringon pimeä puoli ja se oli varsin mielenkiintoinen teos aikamatkustelujen saralla. Niitä tulee luettua aika paljon ja laatu heittelee hyvin uskottavasta pelkkään ”näppärään” juonivälineeeseen. Tänä vuonna on ollut nuortenkirjoissa paljonkin aikamatkustelua, tuon lisäksi ainakin Sirpale ja Nauhoitettava ennen käyttöä on kulkenut omaankin lukupinoon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *