Loppu- ja alkuvuoden luetut: Paskaa ja parasta

sonjaars /

Luova hullu humanisti _ luetuimmat

Kuukauden luetut ei nyt sopinut tälle postaukselle nimeksi, sillä joulukuu (ja periaatteessa tammikuukin) jäi muiden kiireiden vuoksi välistä. Paljon on kuitenkin tullut luettua, tai siis kuunneltua. En nyt ala puuttumaan tässä siihen, onko äänikirjojen kuunteleminen lukemista vai ei, mutta you get the point.

Luettua on niin paljon, etten pyri syväanalyysiin. Nämä ovat pintaraapaisuja, jotka kuitenkin toivon mukaan selittävät kaiken tarpeellisen. Pieni varoitus: tyylini tehdä kirja-arvosteluja on typistynyt sellaiseksi kyyniseksi ja kypsymättömäksi kritiikiksi, josta on rakentavuus kaukana, mutta joskus kai sekin on ihan ok. Kyllä minä sitten kehunkin, jos siihen on aihetta!

Joulukuu:

Nälkäpeli-trilogia, Suzanne Collins
Kolmen kappaleen probleema, Liu Cixin

Tammikuu:

Caraval-trilogia, Stephanie Garber
Sanojen supervoima, Martti Vaalahti
Evelynin seitsemän kuolemaa, Stuart Turton

Nälkäpeli-trilogia

Kuuntelimme puolisoni kanssa Nälkäpelit siksi, että mieheni ei ollut koskaan lukenut niitä tai nähnyt edes viimeistä elokuvaa ja siksi, että ne olivat nuorena lempikirjojani. No, eivät ole enää. Sarjan ensimmäinen osa Nälkäpeli (2008) on edelleen hyvä ja koukuttava kirja hyvine hahmoineen, mutta jatko-osat puuduttavat entistä enemmän, mitä pidemmälle ne etenevät. Siinä missä Vihan liekit (2009) vielä ihan viihdytti ainakin joiltakin osin, alkoi sekin jo toistaa edellisen osan teemoja ja ideoita liikaakin. Matkijanärhi (2010) oli jo nuorempana minulle hirmuinen pettymys ja se pysyi sellaisena edelleen; kirjassa ei tapahdu mitään, Katniss on vaikeasti pidettävä ja koko Peeta-juoni turhauttava.

Nälkäpelit taitavat olla suurimmalle osalle tuttuja, vähintään elokuvien osalta, mutta tarina tosiaan kertoo Katniss-nimisestä tytöstä, joka asuu entisissä Yhdysvalloissa, joka tunnetaan nykyään nimellä Panem. Sisällissodan seurauksena voittajapuoli eli pääkaupunki Capitolin rikkaat perustivat Nälkäpelin rangaistukseksi ja muistutukseksi, ettei kapinoimisesta ole hyötyä. Nälkäpeliin valitaan vuosittain kaksi pelaajaa kaikilta kahdeltatoista vyöhykkeeltä ja he taistelevat hengestään tosi-TV -ohjelmassa. Yksi jää henkiin.

Ennen lukemista vihannut mieheni kommentoi sarjaa näin: ”Ykköskirja oli tosi hyvä, kakkonen oli tosi hyvä, mutta kolmosessa ei tapahtunut yhtään mitään. Kolmoskirjasta jäi sellainen laimea maku. Hyviä puolia sarjassa oli se, että siinä kuvattiin hyvin hahmojen traumatisoitumista ja psykologista puolta.”

Kouluarvosana: 7 ½

Kolmen kappaleen probleema

Kolmen kappaleen probleema (2007) on kiinalaisen Liu Cixin kirjoittama massiivinen scifi-teos, joka voitti mm. 2015 Hugo-palkinnon ja Barack Obama on julkisesti kertonut pitävänsä tästä teoksesta.

Tarina seilaa Kiinan todellisen menneisyyden sekä kuvitteellisemman 2015 vuoden välillä, aina Kiinan kulttuurivallankumouksesta nykyaikaan, jossa tiedemiehet alkavat tehdä itsemurhia. Bookbeat kuvailee teosta seuraavasti:

Vuonna 1967 Kiinassa roihuaa. Kulttuurivallankumouksen tuoksinassa ihminen näyttää nuorelle Ye Wenjielle pimeän puolensa ja käynnistyy tapahtumien sarja, joka suistaa raiteiltaan Maan ja koko ihmiskunnan kohtalon.

Uudella vuosituhannella nanotutkija Wang Miaon verkkokalvolle ilmestyy lähtölaskenta, jonka lopussa häämöttää ahdistava arvoitus. Samaan aikaan tiedemiesten sarjaitsemurhaa tutkiva Pekingin poliisi pyytää häntä soluttautumaan epäilyttävän tiedeyhdistyksen riveihin.

Itse pidin kirjasta kovastikin, vaikka uskon, että se olisi saattanut jäädä minulla kesken, jos olisin lukenut sitä kuuntelemisen sijaan. Työmatkoilla kirja viihdytti kyllä tarpeeksi, vaikka siinä puhuttiin paljon fysiikasta, mistä itse en ymmärrä yhtään mitään.

Filosofian, fysiikan, matematiikan ja scifin ystäville kirja tarjoaa varmasti paljon. Hiljennyin itsekin Cixin erinomaisten kielikuvien ja verkkokalvoille maalautuvien kirjallisten ajatusten voimasta. Kolmen kappaleen probleema aiheuttaa yhtä aikaa WTF- ja VAU-fiiliksen, ja eikö se ole oikeastaan kaiken taiteen tarkoitus? Itse en ainakaan enää koskaan suhtaudu neutroneihin, lähtölaskentoihin tai nanosäikeisiin samalla tavalla kuin aiemmin, tietoisuuden eri tasojen konkretisoitumisesta puhumattakaan.

Kouluarvosana: 9+

Caraval-trilogia

Caraval oli kutkutellut minua kannellaan Bookbeatissa jo jonkin aikaa ja päädyimme sitten Nälkäpelin jälkeen kuuntelemaan sarjan jälleen puolisoni kanssa iltasaduksi.

Trilogian ensimmäinen ja nimikko-osa Caraval (2016) oli itseasiassa aika hyvä, huolimatta siitä, että sen YA-luonne paistoi kyllä välillä vähän liikaakin rivien välistä. Teksti ei ollut mitenkään kovin taidokasta tai lumoavaa, mutta ensimmäisen teoksen mysteerit sitäkin kiehtovampia.

Turvaa, varmuutta ja rauhaa arvostava Scarlett Dragna on aina halunnut osallistua mystiseen Caraval-peliin, jota johtaa sitäkin mystisempi hahmo, Legend. Kun Scarlettin sisko Tella napataan, joutuu Scarlettkin mukaan seikkailun ja Caraval-pelin pyörteisiin. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, mikä kaikki Caravalissa on totta ja mikä ei, voiko kehenkään luottaa tai mikä tapahtuu oikeasti.

Ensimmäisen teoksen mysteerit saavat minut pysymään erittäin koukuttuneena. Kuka Legend on? Mikä on totta ja kehen voi luottaa? Missä Scarlettin sisko Tella on? Kaikki on hyvin kiinnostavaa. Teoksen lopussa on twistejä, jotka ensin tuntuvat pettymyksiltä, kunnes paljastuvatkin huijaukseksi. Aika hauskaa!

Trilogian seuraavat osat Valenda ja Finale ovat sen sijaan älyttömiä pettymyksiä, vaikka osa mysteereistä ratkeaakin vasta niiden aikana. Erityisesti sarjan viimeinen teos Finale oli niin huono, ettemme meinanneet jaksaa sitä edes pakkokuuntelemalla loppuun.

Sarjassa kuvaillaan naurettava määrä asioita eri väreillä, kuten esimerkiksi ”hänen katseensa oli mustaa kuin yön pimeimpinä hetkinä sielussa pistelevä viha” tai ”sormiani poltteli oranssinkeltainen aurinkotuli, jonka yksisarvinen oli juuri pieraissut tuulen vietäväksi” (nämä olivat siis omiani, mutta ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan). Vaikka kyseiselle tyylille annetaan ikään kuin selitys, ei se silti auttanut minua hyväksymään tätä. Tyylikeinoja saa käyttää, mutta liika on liikaa.

Trilogian YA-luonne korostui erityisesti liiallisilla pehmopornokohtauksilla, joita pääasiassa sarjan toinen ja viimeinen kirja pursusivat. Kun huulet ovat lähekkäin, ei pelkkä suukko riitä, vaan kirjailija on kuvannut jokaisen tulikuuman sormen liikahduksen naisen uumalla, miehen kostean henkäyksen korvanlehteä vasten ja rinnassa pamppailevan sydämen, joka kuulostaa kärsivän pikemminkin kammiovärinästä kuin rakkaudesta. Huh huh.

Ensimmäistä osaa voin suositella, muu oli lähinnä paskaa, jota kirjailija on keksinyt sitä mukaa, kun on edennyt. Kamalaa sanoa, mutta olen liian kiireinen ja väsynyt selittääkseni tätä sievemmin.

Kouluarvosana: 8+ ensimmäiselle osalle, 6- lopuille kahdelle

Sanojen supervoima

Sanojen supervoima (2020) oli lyhyt ja tiivis pakkaus ei-fiktiivistä kirjallisuutta kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita sanoista tai käyttävät niitä työkseen. Kuuntelin tämän parissa päivässä ja pidin kyllä kovasti, opin uutta ja kiinnostuin sanoista jälleen vähän enemmän. Toki kaikesta en ehkä ollut kirjailijan kanssa samaa mieltä, mutta ei tästä teoksesta kenellekään haittaakaan varmasti ole. Enempää en juuri halua sanoa.

Kouluarvosana: 9

Evelynin seitsemän kuolemaa

Jestas. Vuosikymmenen kirja. Näitä kokemuksia tulee niin harvoin vastaan, että tekisi mieli tihrustaa itkua, kun onni vihdoin potkaisee.

Bookbeat kuvailee teosta näin:

Tällaista murhamysteeriä et ole koskaan lukenut. Kuin yhdistelmä Agatha Christien dekkareita ja Black Mirror -tv-sarjaa.

Syrjäisen maaseutukartanon tanssiaisiin kutsuttu Aiden Bishop saa kylmäävän tiedon: juhlapäivän iltana klo 23 kartanon tytär Evelyn murhataan.

Evelyn ei kuitenkaan kuole ainoastaan kerran. Kun hänet on murhattu, kartanon vieraat heräävät mystisesti aina uudelleen samaan tanssiaispäivään. Painajaismaisen kierteen katkaistakseen Aidenin on löydettävä murhaaja, ennen kuin rikosta ehtii edes tapahtua.

Englannissa vuoden parhaana esikoisena palkittu trilleri on kansainvälinen kirjatapaus. Synkkien salaisuuksien verkko vangitsee lukijan sisäänsä ensi sivusta lähtien.

Huhhuh. Oivoi. Vaikka Evelynin seitsemän kuolemaa (2018) ei ollut lyhyimmästä päästä, kuuntelimme sen noin viikossa. Jos olisin lukenut sitä perinteiseen tapaan, en varmasti olisi voinut laskea sitä käsistäni. Mysteeri syveni jokaisella sivulla, vastauksia annettiin tasaiseen tahtiin, kuitenkaan liikaa paljastamatta. Lukijaa ei ali- eikä yliarvioitu. Kaiken kaikkiaan erinomainen teos, erityisesti murhamysteerien ystäville.

En halua sanoa enempää. Lukekaa itse!

Kouluarvosana: 10-


0 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *