Murha kiinnostaa karanteenissa: dekkareita ja trillereitä

sonjaars /

trilleri

Tässä postauksessa käsiteltävät teokset:

Louise Penny – Kuolema kiitospäivänä
Louise Penny – Kylmän kosketus
Ruth Ware – Lukitut ovet
Ruth Ware – Synkän metsän siimeksessä

Minä ja murhat

En ole oikein aiemmin voinut ymmärtää, mistä se pohjoismaalainen ja erityisesti suomalainen vimma rikoskirjallisuutta kohtaan tulee. Tässä ei ole kyse kirjallisuuden tasosta; uskon ja tiedän, että valtaosa kotimaassa menestyneestä rikoskirjallisuudesta on erittäin hyvälaatuista. En vain oikein ole ymmärtänyt, miksi genre kiinnostaa niin kovasti. Sama vimma näkyy siinä, kuinka suosittuja erilaiset rikospodcastit kotimaassa ovat ja kuinka moni suomalaisista TV-sarjoista on rikossarja. Murha kiinnostaa myös muualla maailmalla ja itselle se on aina ollut kovin vieras asia ymmärtää.

Olen pelkuri. Tai siis siinä suhteessa pelkuri, että pelkään helposti. Näin taannoin 20 sekuntia kestävän, luultavasti feikin TikTok-kummitusvideon, ja näin siitä painajaisia monta yötä enkä uskaltanut jäädä yksin kotiin. Olen tässä suhteessa siis ihan mahdoton pelkuri. Kaikki yliluonnollinen, olipa se kirjassa, elokuvassa (sarjoissa kestän sitä ihme ja kumma parhaiten) tai sitten ”tosi” elämässä saa ihoni kananlihalle ja selkäpiin karmimaan ihan liian voimakkaasti.

Sen sijaan todellisen maailman rikokset eivät juuri ole koskaan kauheasti kiinnostaneet minua eivätkä myöskään pelottaneet. Ne ovat olleet jotenkin neutraalia maastoa, enkä esimerkiksi itse ole koskaan kirjoittanut mitään rikosgenreen liittyvääkään huolimatta siitä, että olen kirjoittanut luoja ties tuhansia ja tuhansia sivuja elämäni aikana. Ahdistun kuitenkin herkästi maailman menosta ja minusta maailma on jo itsessään niin paha ja ahdistava paikka, etten mielellään mässäile enempää tosielämän murhamysteereillä tai katoamistapauksilla. Tästä syystä en ole myöskään lukenut dekkareita.

Huomasin sivistyksessäni aukon noin pari vuotta sitten ja päädyin sitten lukemaan ja kuuntelemaan lähes kaikki Agatha Christien Poirotit. Niiden maailma on niin kaukainen omastamme ja niissä ei ilmene sellaista julmuutta, jolla moni eri media tuntuu nykyään niin mielellään mässäilevän, että ne olivat sopivan pehmeä lasku kohti dekkareiden iloja. Niiden kautta olen pikkuhiljaa alkanut kiinnostua myös muista rikosgenren kirjoista ja kappas kummaa, en ole nyt kuukauteen juuri muuta kuunnellutkaan kuin dekkareita ja trillereitä. Tähän jamaan minut ajoi erityisesti Evelynin seitsemän kuolemaa -murhamysteeri, jonka olen arvostelut mystisesti jo aiemmin. Käy lukemassa ja lue myös itse kirja!

”Viaton” rikoskirjallisuus

Louise Pennyn Three Pines -kirjasarjan ensimmäinen osa Kuolema kiitospäivänä osui silmiini Bookbeatissa. Jostakin syystä olin varma, että olin kuullut Three Pines -nimen ennenkin ja jäin pohtimaan, olenko kuullut siitä sarjana tai kenties elokuvana. En tiedä vieläkään vastausta, sillä sarjan kahden ensimmäisen osan jälkeen tarinassa ei ainakaan ole ollut mitään tuttua. Nimenä Three Pines vain kuulosti ihan mielettömän tutulta, mutta mitä enemmän sitä ajattelen, se tunne ikään kuin pakenee. Ehkä vain kuvittelin! Huomauttakaa toki, jos on olemassa jokin kanava, josta mahdollisesti tietäisin nimen.

Viehättävä pikkukylä Three Pines Quebecin kaupungin lähellä heräilee kiitospäivän aamuun. Kun kaikkien rakastama, eläkkeellä oleva opettaja Jane Neal löydetään metsästä kuolleena, on kyläläisillä vaikeuksia uskoa tapahtunutta todeksi. Kylän asukkaat olettavat nuolesta surmansa saaneen Janen joutuneen salametsästäjän uhriksi. Quebecin poliisilaitokselta saapuva rikoskomisario Armand Gamache tiimeineen on toista mieltä. Tarkkanäköinen ja harkitseva Gamache aistii, että jotain synkkää piileskelee kylän sievien julkisivujen takana. Jotain, joka uhkaa saattaa lisää kyläläisiä mullan alle estääkseen totuutta paljastumasta. – Bookbeat

Louise Pennyn Kuolema kiitospäivänä aloittaa dekkarikirjasarjan, jota kuvailisin viattomaksi rikoskirjallisuudeksi. Miljöö on ”viehättävä pikkukylä”, murhattu henkilö sympaattinen taiteilijaksi halunnut vanha opettaja, joka ei kuitenkaan koskaan halunnut näyttää tekeleitään kellekään, ja teoksen yleinen sävy on jotenkin kirkas. Jos Three Pines olisi valokuva, se olisi valoisa, värikäs ja yksityiskohtainen. Pennyn teoksissa ei mässäillä ihmisen pahuudella, väkivallalla, verellä, huumeilla, eritteillä, seksillä tai tummanpuhuvilla kujilla, vaikka henkilöhahmoista paljastetaankin myös ne synkimmät puolet.

Rikoskomisario Armand Gamache eli näiden teosten Hercule Poirot on tasapainoinen, lempeä ja rauhallinen mies, joka tykkää muita analysoimalla ja seuraamalla ratkaista rikoksia. Häneltä on puuttunut kunnianhimo edetä työssään korkeampaan asemaan, vaikka hänellä olisi ollut siihen täydet mahdollisuudet.

Suurin osa Kuolema kiitospäivänä -teoksen henkilöhahmoista on erittäin perusteltu ja kirjaa on sinänsä mukava kuunnella, sen hahmoista on helppo pitää. He ovat kevyitä. Oudoksi ja lukijan kannalta turhaksi hahmoksi muodostuu kuitenkin Yvette Nichol, poliisi, joka pääse ensimmäistä kertaa mukaan murhatutkintaan. Muuten tasapainoinen ja ystävällinen Gamache on naiselle kaamean armoton ja kirjassa käytetään monta kohtausta siihen, että Nicholia torutaan jostakin, mitä hän on tehnyt. Lukijalle syy ei ole aivan yhtä ilmeinen kuin kirjailijalle itselleen ja jäin ainakin itse odottamaan, miksi koko hahmo oli koko teoksessa. Naispoliisi kyllä palaa Three Pines -sarjan toisessa osassa, jossa häntä käytetään jo enemmän, mutta rehellisyyden nimissä hänen kaikki vuorosanansa ja tekonsa olisi voinut lausua tai tehdä kuka tahansa muukin.

Three Pines -sarjan kirjoissa törmäsin pitkästä aikaa kaikkitietävään kertojaan, jonka näkökulma vaihtelee eri hahmojen välillä jopa kesken kohtauksen. Ratkaisu tuntuu aluksi aika hurjalta, mutta siihen tottuu.

Loppuratkaisua en arvannut ennalta vaan löin vetoa juuri sen hevosen puolesta, jonka puoleen kirjailija varmaan tahallaan manipuloikin.

Kaikkiaan teos viihdytti minua (erityisesti teoksen alussa oleva eräs taidearvostelukohtaus oli jostakin syystä aivan erinomainen), loppuratkaisu oli sinällään aivan onnistunut, mutta yleistunnelma jäi hieman latteaksi. En tiedä, johtuuko se juuri siitä viattomuudesta, joka sarjan kirjoista paistaa, mutta jotakin jäi puuttumaan.

Kouluarvosana: 8-

Sarjan toinen osa Kylmän kosketus koki jo minun silmissäni kunnon tasonlaskun. Teos oli liian pitkä ja sen kuunteleminen loppuun oli tuskaa. Arvasin loppuratkaisun ensimmäisen viidenkymmenen sivun aikana, vaikkakin mukana oli myös yllättäviä elementtejä.

Talvi on kietonut kanadalaisen Three Pinesin kylän lumivaippaansa. Kylää riepotelleesta Jane Nealin murhasta on kulunut jo yli vuosi. Jouluvalot tuikkivat ikkunoista, kaikilla on hyvä mieli, kunnes kesken tapaninpäivän perinteisen curlingottelun, karmiva huuto lävistää pakkasilman. CC de Poitiers on kuollut. Paikallinen poliisi on ihmeissään. Miten kukaan voi kuolla sähköiskuun väkijoukon keskellä ilman että yksikään huomaa mitään normaalista poikkeavaa? – Bookbeat

Tätä teosta kuunnellessani odotin jatkuvasti, että tietyt kirjailijan ratkaisut, vihjeet ja muut tyyliseikat saisivat selityksen. Niin ei kuitenkaan missään vaiheessa käynyt. Erityistä hämmennystä teoksessa aiheutti se, kuinka paljon siinä aivan yllättäen puhuttiin Jumalasta sekä muusta hengellisyydestä, enkä saanut tätä erittäin vahvasti lukijan nenän eteen tuotua tematiikkaa liitettyä kuin löyhästi itse juoneen. Kirjan viimeisen sanan jälkeen olin aivan häkeltynyt siitä, mihin se kaikki hengellisyyshössötys oikein liittyi. Vastausta en ainakaan minä löytänyt.

Myös monet muut juonen asiat jäivät avoimeksi, jopa ensimmäisessä kirjassa jo mainitut. Aavistelin sarjan olevan trilogia, sillä sehän on varsin tyypillistä, mutta järkytyin hirvittävästi huomattuani, että Three Pines -sarjassa on yhteensä 15 teosta, siis 15! Jos jo toisen kirjan lukeminen oli näin tuskastuttavaa, en ikipäivänä jaksaisi lukea loppuja osia. Sarjasta onkin suomennettu vasta nämä kaksi ensimmäistä, mutta kolmas teos Kuukausista julmin ilmestyy ilmeisesti tänä keväänä.

Kouluarvosana:

Psykologiset trillerit

Ruth Ware oli Louise Pennyn lailla minulle uusi tuttavuus. Valitsin Warelta ensimmäisen teoksen, Lukitut ovet, käytännössä summanmutikassa aamuruuhkaisessa bussissa, kun edellinen äänikirjani loppui enkä kestänyt kuunnella ihmisten keskusteluja aamuvitutuksessani. Sitten kävikin niin, että teos koukutti minut massiivisesti ensimmäisen viiden minuutin aikana, ja minua harmitti hirveästi, että piti mennä töihin enkä voinut kuunnella enempää.

Kun Rowan ottaa vastaan hyväpalkkaisen lastenhoitajan pestin täydelliseltä vaikuttavassa perheessä, hän ei tiedä astuvansa keskelle pahaa unta. Hirvittävän tapahtumasarjan päätteeksi hän löytää itsensä vankilasta odottamassa murhaoikeudenkäyntiä. Rowan kirjoittaa asianajajalleen, mutta hänen on vaikea selittää, mitä talossa oikein tapahtui. Rowan ei ole viaton. Mutta hän väittää, ettei ole syyllinen – ei ainakaan murhaan. Se tarkoittaa sitä, että joku muu on. – Bookbeat

Teos alkaa sillä, että Rowan kirjoittaa vankilasta uudelle lakimiehelle, jota toivoo itselleen puolustukseen. Minusta on mahtavaa, kuinka Rowanista luodaan heti alusta saakka hieman epäluotettavan oloinen kertoja, sillä hän myöntää itsekin, ettei osaa kertoa asioita oikein tai edes välttämättä muista niitä. Hän on lastenhoitaja, mutta kiroilee ja puhuu lapsista välillä karmeaan sävyyn. Lukija ei tosiaan tiedä, ketä uskoa.

Waren trillereissä on aina läsnä rajatun tai ahtaan paikan tunnelma. Olipa kyseessä sitten rikkaan perheen huippumoderni talo, moderni mökki keskellä talvista metsää tai luksusjahti, tila on aina tarkkaan rajattu ja suljettu. Päähenkilö tuntee tilan rajallisuuden voimakkaasti, mutta kokee samaan aikaan olevansa jalustalla, kaikkien nähtävissä. Waren kirjoista tihkuu tunne, ettet itse näe ketään, mutta muut näkevät sinut.

Ware leikkii myös paljon sillä, että päähenkilö näkee tai kokee jotain, mutta ei voi todistaa sitä kenellekään. Ikkunassa oli verta, mutta kun joku toinen tulee katsomaan, veri on poissa. Ovi oli lukossa, mutta nyt se ei olekaan. Niin kertoja itse kuin lukijakin oli varma tilanteen etenemisestä, mutta kirjailija luo onnistuneesti epävarmuutta tapahtumien ympärille. Onko kertoja sittenkään tilanteen tasalla?

Lukitut ovet piti minua otteessaan aivan viime minuuteille. Ainoa harmi kirjassa oli sen minun makuuni liian avoimeksi jätetty loppu ja se, että se mysteerin herkullisin osa eli asioiden selittäminen oli ängetty viimeiselle kolmelle sivulle. Minulla meni jonkin aikaa hyväksyä loppuratkaisu, mutta olin lopulta siihen varsin tyytyväinen.

Kouluarvosana: 9½

Aloitin Warelta heti perään toisen teoksen, Synkän metsän siimeksessä, joka oli sekin oikein viihdyttävä teos. Kirjat ovat erillisiä tarinoita, mistä pidän rikoskirjallisuudessa kovasti, joten Waren teoksia voi lukea missä vain järjestyksessä.

Synkät metsän siimeksessä -teoksessa aiemmin mainitsemani suljetun tilan mysteeri sekä suljetun tilan tuntu voimistuvat entisestään, ja erityisesti itselleni ahdistusta aiheutti keskellä ei-mitään sijaitseva moderni mökki, jolla on lasiseinät, josta pimeällä ei näe ulos, mutta jonka sisään näkisi läheisestä metsästä vaivatta.

Nora ei ole nähnyt lapsuudenystäväänsä vuosiin, kunnes eräänä päivänä hän saa kutsun tämän polttareihin, joita vietetään talossa metsän keskellä kaukana maaseudulla. Mutta jokin menee vikaan, pahasti vikaan.

Nora herää sairaalasta loukkaantuneena ja muistinsa menettäneenä.

Joku on murhattu. Mitä mökillä oikein tapahtui? Voiko Nora itse olla murhaaja? – Bookbeat

Jälleen kerran Waren teoksessa päähenkilön oma syyllisyys on mahdollinen ja se on kirjailijalle selkeästi ominaista. Mysteeri on punottu erityisesti päähenkilön muistinmenetyksen ympärille, sillä hän ei itsekään tiedä, mikä on totuus.

Waren kirjoissa päähenkilö on aina teoksen kertoja ja jokainen kertoja on omalla tavallaan hyvin vahvaääninen. Usein kertoja jättää kuitenkin paljastamatta jotain itsestään lukijalle ja teoksen päämysteerin lisäksi lukija saa yllättäen huomata, ettei välttämättä tunnekaan kertojaa, jonka sanaan on niin täydellisesti luottanut. Kertoja ei välttämättä valehtele, mutta asioita jätetään sanomatta. Kunnes on aika kertoa ne.

Kouluarvosana: 9

PS: En ole oikeasti karanteenissa, mutta social distancing oli hankala ympätä otsikkoon. Pysykää terveenä!


3 kommenttia

Satu/ kuunnellut äänikirjat & #183;3.4.2020 08:11

Psykologiset trillerit on kyllä hyviä!
Ruth Ware on yksi hyvä esimerkki.

    sonjaars & #183;3.4.2020 08:34

    Niin on! Onko sulla muita suosikkeja, joita voisit suositella mulle jatkolukemiseksi? 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *