Uusi Nälkäpeli-romaani: Balladi laululinnuista ja käärmeistä (2020)

sonjaars /

Uusi Nälkäpeli-romaani, kansitaide
Kysyin Instagramissa, että kirjoitanko tästä kirjasta spoilaavan vai spoilerittoman arvion ja spoileriton versio voitti. Toki jos et halua tietää yhtään mitään kirjasta ennen sen lukemista, palaa tänne takaisin sitten, kun olet sen tehnyt. Ps: Löydät minut IG:stä @simsa_sana, postailen kyllä myös muuta kuin blogijuttuja. Minulla on myös vain tähän blogiin keskittynyt Twitter-tili, @LuovaB.

Olin alkuperäisen Nälkäpeli-trilogian vannoutunut fani ja sarjan ensimmäisestä osasta tuli pitkäksi aikaa lempikirjani, kun nuorena luin sen. Sarjan toinen osa oli vielä oikein viihdyttävä, mutta minulla on edelleen kana, tai pikemminkin matkijanärhi kynittävänä sarjan viimeisen osan kanssa. Luin kirjat vastikään uudelleen, voit vilkaista postauksen täältä.

Vaikka uusi Nälkäpeli-romaani Balladi laululinnuista ja käärmeistä on varsinaisen sarjan esiosa ja sen tapahtumat sijoittuvat 60 vuotta menneisyyteen verrattuna alkuperäiseen trilogiaan, ja vaikka se tavallaan toimii myös itsenäisenä, en aloittaisi luku-urakkaa tästä teoksesta. Tosin melko suuri osa meistä on nähnyt vähintään sarjan elokuvat ja tietävät juonesta jotain, mutta en tiedä riittääkö se tässä tilanteessa.

On elonkorjuun aamu ja kymmenes vuotuinen Nälkäpeli on alkamassa. 18-vuotias Coriolanus Snow valmistautuu Capitolissa hohdokkaaseen tehtävään yhtenä Nälkäpelin ohjaajista. Ennen niin mahtava Snow-suku elää kovia aikoja, ja sen ainoa heikko toivo on Coriolanus: onnistuuko hän päihittämään koulutoverinsa viehätysvoimassa, älyssä ja oveluudessa ja ohjaamaan tribuuttinsa voittoon?

Lähtöasetelma on Coriolanukselle kehno. Hänet määrätään ohjaajaksi tribuuteista heikoimmalle, Vyöhykkeen 12 tytölle. Kaksikon kohtalo on nyt hitsattu yhteen – jokainen Coriolanuksen valinta voi johtaa suosioon tai epäonnistumiseen, voittoon tai tuhoon. Areenan sisäpuolella käydään kamppailua elämästä ja kuolemasta. Areenan ulkopuolella Coriolanus puolestaan tajuaa, että hänellä on tunteita kuolemaan tuomittua tribuuttiaan kohtaan… ja hänen on päätettävä, noudattaako sääntöjä vai pyrkiäkö voittoon keinoja kaihtamatta. – BookBeat

Coriolanus Snow on alkuperäisen Nälkäpeli-trilogian pääpahis ja Capitolin presidentti. Alkuperäisissä kirjoissa hänet kuvataan jos ei absoluuttisena pahana niin erittäin häijynä, häikäilemättömänä ja hirveänä ihmisenä, joka kääntää jokaisen kiven löytääkseen vastustajansa heikkouden käyttääkseen sitä tätä vastaan. Erityisesti hän muuntaa rakkauden ja perhesiteet helposti aseiksi. Toisaalta alkuperäisen trilogian mukaan on myös selvää, ettei pahuus ole pelkästään Snown ominaisuus vaan sen säikeet yltävät kaikkialle.

Pahuuden teemaa käsitellään myös Balladi laululinnuista ja käärmeistä -teoksessa. Teos ei tarjoa mitään kovin tuoretta näkökulmaa pahuuden pohdintaan, sillä ”pahuus on osa ihmisyyttä, ihminen on aina ytimeltään paha ja itsekäs” -filosofiaa on käsitelty lähes kaikessa taiteessa lukemattomia kertoja läpi historian. Toki Collinsin luoma nälkäpeli-idea on omiaan tuomaan pahuuden käsitteen konkreettiseksi ja uskon sen olevankin yksi syy siihen, miksi sarja on niin suosittu. Tappaisinko itse, jos olisi pakko? Muuttuisiko armottomaksi saalistajaksi, jos itse päätyisin peliin tai olisiko Nälkäpeli minusta hyvää viihdettä?

Kaikki fanit eivät olleet varsinaisesti onnensa kukkuloilla kuullessaan, että esiosa käsittelisi juuri alkuperäisen sarjan pahista vaan toivoivat muiden hahmojen taustatarinoita. Itse kuitenkin koen, että Coriolanus Snown tarina oli ainoa oikea tuomaan tuttuun ja turvalliseen jotain oikeasti uutta ja yllättävääkin.

Asetelma itsessään on mehevä. Alkuperäisen trilogian tuntevat tietävät, että Nälkäpelin on Katnissin lisäksi voittanut vain kerran vyöhykkeen 12 tribuutti ja hänetkin tiedämme nimeltä. Toisin sanoen ennakko-oletus kirjan alkaessa on se, ettei Coriolanus Snowlle osoitettu tyttötribuutti meille niin rakkaalta vyöhykkeeltä 12 voi voittaa, ja mikä herkullisempaa, tuleva presidentti vieläpä ihastuu kuolemaan tuomittuun tyttöön.

Minusta alkuasetelma antoi hurjan määrän erilaisia mahdollisuuksia selittää Snown kasvu melko tavallisestakin lukiolaispojasta hirviömäiseksi diktaattoriksi. Selittäisikö tämä jopa hänen tapansa kääntää rakkaus aseeksi tuntijaansa vastaan? En luettele odotuksiani tarkemmin tässä vaiheessa, etten spoilaa mitään. Tyydyn kuitenkin toteamaan, että vaikka teos oli minusta yksi ns. Nälkäpeli-universumin parhaita teoksia ja erityisesti sen ensimmäiset 2/3 vaikuttivat minuun syvästi, teoksen lopetus oli heppoinen ja ne kaikki lukemattomat mahdollisuudet psykologisesti monimuotoiselle pahiskasvutarinalle vedettiin lukijan saavuttamattomiin. Minulle jäi tunne, ettei Collinsilla ollut sydäntä tehdä kaikkea, mitä oikeasti tyydyttävän lopetuksen tekeminen olisi vaatinut. Hän päästi itsensä helpolla.

Älkää ymmärtäkö väärin, Snow rakentuu kirjassa hyvin ja hahmon ominaisuudet ovat juuri sen verran hienovaraisia, etteivät ne tunnu pakotetuilta vaan aidoilta. Vaikka onkin kyse ns. pahistarinasta, olin usein Snown puolella, mikä kertoo siitä, että Collins osaa kirjoittaa vetoavia hahmoja. Tämä pätee erityisesti myös Snown tribuuttityttöön Lucy Grayhyn, johon rakastuisin täysin rinnoin jos tapaisin hänet oikeassa elämässä. Hänestä tulikin suosikkihahmoni ja oli ilo nähdä, että Collins ei yrittänytkään tehdä hänestä Katniss-kakkosta. Rehellisyyden nimissä pidän Lucy Grayn hahmosta huomattavasti enemmän kuin Katnissista koskaan.

Teoksen viimeinen kolmannes oli aavistuksen verran liian pitkä ja loppuratkaisu taas oudon kiirehditty, vaikka kaikkeen muuhun on kyllä käytetty rutkasti sivuja. Minulle ei jäänyt kirjasta huonoa fiilistä, pidän sitä yhtenä sarjan parhaista, mutta itken itseni uneen niiden menetettyjen mahdollisuuksien vuoksi. Ja niitä tosiaan olisi riittänyt.

Kirja jätti isoja kysymyksiä auki. Se alentui myös joissain kohdissa hieman fan service -tyyppiseen kikkailuun, joka ei kuitenkaan kaikilta osin ollut kaameaa. Ja tavallaan ymmärrän kirjailijan ratkaisut. Ainoa harmi on se, että hän olisi voinut tehdä vielä paljon enemmän. Lopetukset eivät selvästi ole Collinsin vahvuuksia, sen näkee myös alkuperäisen trilogian kohdalla.

Yleisesti teoksesta huomasi, että se oli suomennettu melko nopealla aikataululla ja bongasin itselleni täysin poikkeuksellisesti jopa muutamia käännösvirheitä, jotka eivät oikein käyneet järkeen. Oli kuitenkin mahtavaa saada kirja luettavaksi sen julkaisupäivänä myös suomeksi, joten en valita. Yleisestikään Nälkäpelit eivät ole kieleltään mitään taidonnäytteitä, mutta ne viihdyttävät. Se riittää.

Kouluarvosana: 8½

Ps: Laita DM, jos haluat keskustella tästä kirjasta juonipaljastuksineen kaikkineen! Minut saa kiinni niin Instagramista, Twitteristä kuin Facebookista. Kuulisin mielelläni kirjan lukeneiden mielipiteitä, kun tässä postauksessa ei voinut käydä yksityiskohtia läpi.


0 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *