Proosaruno: Me olemme tulikärpäset (2016)

sonjaars /

Kuvituskuva
Me olemme tulikärpäset on proosaruno vuodelta 2016, jolloin se oli osana kirjoituskilpailua varten toteutettua kokoelmaa. Kokoelma sijoittui kilpailun finaaliin, mutta ei palkinnoille.

Sitä ei aina näe, kun oma valo alkaa himmetä. Siltä se aamulla kuitenkin näyttää, himmeältä, ja pitää hotkia makeaa aamiaista ettei valo sammu, sillä kaikkihan sen tietävät mitä tapahtuu niille, joilla kirkkaus samenee.

Piti ärhennellä miehelle vaikka se niin hyvää hyvyyttään herätti ja sanoi, että tuleni lepattaa kuin kynttilä ristivedossa ja että minun täytyisi levätä enemmän. Ja silti se herätti! Piti sitten vain lähteä äkkiä yliopistolle kuin valo vielä paloi, tai ensin bussiin ja sytyttää savuke, jota en ehtinyt polttaa. Ja bussissa kuski ei tervehtinyt takaisin ja tuntemattomat katsoivat läpi ja tuli olo, että sama ottaa itsensä alastomaksi jos kaikki kuitenkin kaiken näkevät; että valo on lopussa ja elämä käsillä ja niistä ylikin kuin kylpyvesi, jota yrittää hallita kämmenkuppiin.

Hymy silmässä niiden piti katsoa tällaista valotonta olentoa ja sitten tietenkin viha alkoi hellittää ja sen tilalle tuli nöyryytys ja häpeä siitä, etten arvosta sitä mitä minulla jo on, vaan kuuntelin muiden elämän huippukohtia ja yritin niiden varjoja asetella oman maailmani nurkkiin. Mutta eihän siinä käy muuta kuin että ne varjot alkavat valon peitoksi, enkä enää näekään kulkea pimeässä, vaan pelkästään omissa harmaissa ajatuksissani joihin ei alunperin valoa tarvinnutkaan, koska kuka haluaisi nähdä olevansa ontto?

Mitä muka pitäisi tehdä, kun kaikilla muilla keho hohti kuin kynttilä hautuumaalla? Sitä se tietysti onkin, sillä pieni tuikahdus tässä pimeässä pelissä meistä jokainen on, vaan jotkut palavat isommin pienesti ja osa pienemmin pienesti. Kun on sattunut syntymään onnettomien tähtien alla kuten äiti sanoi, se kertoo kaiken tarpeellisen, sillä eiväthän tähdet voi olla onnettomia. Muilla valo vain palaa kirkkaasti ja niitä palelee ulkona ja sisällä siinä tuulessa, joka kertoo, kuinka nopeasti heidän elämänsä etenee. Mutta jos minulla onkin lämmin keskitalvella eivätkä lumen kuopat erotu maasta, kun hohdan niin himmeästi? Tai jos astun kuoppaan, josta on pimeä karannut ja tarttunut huppuun ja nyt kuristaa siellä? Niin, jotakin pitäisi tehdä.

Menin silti kotiin illalla, vaikka en tiennyt onko koti oikeasti salakavala juoni ja arki-ihmisen vapaaehtoinen vankila vai parisuhteen aitaus, ettei vahingossa katsele toisten elämää ja nurmen väriä tai ettei tule halua koskettaa jonkun muun valoa ja jäädä tuijottamaan sitä kuin jokin tavallinen kärpänen. Se polttaa. Se polttaa aina, ja sitten oma lamppuni kärähtää ja putoan olemattomuuden konsertoivalle pohjalle.

Lue lisää
Novelli: Talventaitajat (2018)
Novelli: Mitä eroa on pimeydellä (2016)


0 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *