Yle Areena: Normaaleja ihmisiä -sarja (2020)

sonjaars /

Normaaleja ihmisiä -sarja, kuvitusta

Yle Areenassa nähtävillä oleva Normaaleja ihmisiä -sarja on puhdasta (ja siis tarkoitan kristallinkirkasta) ihmissuhdedraamaa parhaimmillaan. Se ei kuitenkaan vajoa draamahakuisuuteen genrensä houkuttelemana vaan se tosiaan esittää tarinan normaaleista ihmisistä normaalissa elämässä. Se keskittyy äärimmäisellä pieteetillä kahteen päähenkilöönsä ja katsoja oppii tuntemaan heidät ja heidän ihonsa jokaisen kohdan, psyyken syvimmät vajoamat, äänensä soinnin. Normaaleja ihmisiä -sarja voisi olla musiikkia ja siltä se ainakin minun sielussani tuntuu.

Normaaleja ihmisiä -sarja on irlantilainen draama, joka perustuu samannimiseen 2018 vuonna julkaistuun Sally Rooneyn romaaniin. Sarjan päähenkilöitä ovat Marianne Sheridan (Daisy Edgar-Jones) ja Connell Waldron (Paul Mescal), joiden elämää sarjassa seurataan aina lukiosta yliopiston viimeiseen vuoteen saakka. Sarja etenee jaksoittain kronologisesti lukiosta yliopistoon, mutta jaksojen sisäiset tapahtumat hyödyntävät välillä erilaisia kerronnan keinoja erittäin vaikuttavasti (palaan tähän myöhemmin).

Marianne on lukiossa hylkiö. Marianne ei kuitenkaan ole heittopussi vaan osaa antaa takaisin kiusaajilleen, osittain siksi, että on erittäin älykäs. Hänen terävä kielensä ja suhtautumisensa muihin tuntuu viestivän, että hänen yksinäisyytensä ja erakkoisuutensa on ainakin osittain hänen oma valintansa. Toinen osa hänen jopa uhkaavastakin persoonastaan selittyy hänen perhesuhteillaan; Marianne on rikkaasta perheestä, mutta hänen äitinsä on täysin tunnekylmä ja hänen isoveljensä tuntuu perusteettomasti vihaavan Mariannea siinä missä lukion muutkin oppilaat. Tytön on siis täytynyt oppia selviytymään omin voimin.

Mariannen vastaparina on Connell, lukion suosikkipoika ja urheilija. Connell tuntuu Mariannen täydeltä vastakohdalta; siinä missä Marianne on hylkiö, hän kuitenkin puhuu suunsa puhtaaksi kun taas Connellista kaikki tuntuvat pitävän, mutta poika tuntee silti itsensä jatkuvasti erilliseksi muista eikä oikein osaa aina sanoittaa tunteitaan (ainakaan puhumalla). Ainoa selkeä asia, joka näitä kahta yhdistää on heidän älynsä.

Tässä vaiheessa on pakko todeta, että olen erittäin onnellinen siitä, että Normaaleja ihmisiä -sarja uskaltautui rikkomaan kliseitä. Kyllä, onhan se klisee, että nörttityttö ja koulun suosikkipoika ihastuvat toisiinsa, mutta heidän roolinsa eivät ole kliseitä alkuunkaan. Kiusattu Marianne ei ole alistuva vaan aloitteellinen ja rohkea, suosittu Connell on urheilija, mutta ei mikään idiootti vaan herkkä intellektuelli runopoika. Tällaista harvoin näkee TV-viihteessä tai elokuvissa.

Normaaleja ihmisiä -sarja on siinä mielessä suoraviivainen ettei se peittele teemoja tai merkityksiä pintansa alla. Ei minun tarvitse analysoida tätä sarjaa, minä voin tuntea sen. Ja voi pojat, kyllä minä tunsinkin. Normaaleja ihmisiä oli niin intiimi kuvaus kahden ihmisen elämästä, että minun oli pakko katsoa kaikki jaksot kännykästä, pienestä näytöstä, koska vain sillä tavalla tunnuin kunnioittavan sitä intiimiyttä, jonka sarja katsojalleen tarjosi.

Sarjan äänimaailma on rauhallinen, suorastaan ASMR-henkinen, sillä siinä soitetaan suhteessa tyypilliseen hyvin vähän musiikkia. Ihmiset saavat keskustella keskenään, heidän hengityksensä, suudelmiensa ja kyyneleidensä äänet värähtävät voimakkaina katsojan korviin.

Normaaleja ihmisiä -sarjaa on kauhisteltu netissä siitä, että siinä on paljon seksiä. Itse asiassa törmäsin siihen juuri sitä kautta; joku sanoi, että oletko kuullut siitä uudesta sarjasta, jossa on kauhean paljon seksiä. Se on tämän sarjan kohdalla ehdottoman väärää markkinointia. En tarkoita sitä niin, etteikö sarjassa olisi paljon seksiä, onhan sitä, mutta seksi ei missään nimessä ole tämän sarjan itseisarvo eikä sillä pyritä mihinkään. Seksi vain on sitä mitä se on: seksiä, suostumuksellista intiimiä läheisyyttä kahden ihmisen välillä. Sarjan nimihän on Normaaleja ihmisiä ja seksi on tärkeä ja ennen kaikkea normaali osa elämää (ei toki aina eikä kaikille). Eli siinä missä 365 days -elokuvan kaltainen tuotos on pelkästään seksikohtaustensa raakuudessa mitattavaa shokkiarvoa, Normaaleja ihmisiä on sen täysi vastakohta.

Sarja hyödyntää nerokkaita kerronnan ja kuvaamisen keinoja. Se tosiaan keskittyy vain omiin päähenkilöihinsä ja vaikka siinä onkin sivuhenkilöitä, he ovat olemassa vain päähenkilöidemme kautta. Ei heidän kustannuksellaan vaan niin luonnollisesti kuin henkilöt omissa elämissämme ovat: me olemme omien elämiemme päähenkilöitä ja muut ovat siellä vain meidän kokemusmaailmalle kautta, todellisina ja tärkeinä, mutta aina erillisinä meistä itsestämme. Sen sijaan Marianne ja Connell ovat toisiensa osia, he ovat olemassa toisissaan ja toisilleen, yhdessä ja erillään, aivan kuin he jakaisivat elämänsä lisäksi myös sielun ja yhteisen kokemusmaailman. Niin intiimisti Normaaleja ihmisiä onnistuu kuvaamaan näiden kahden suhteen: todellisena sielunkumppanuutena.

Sarja rajaa pois kaiken ylimääräisen, mikä ei liity akuutisti Mariannen ja Connelin väleihin. Heidän elämissään tapahtuu kyllä asioita, jotka eivät liity toiseen päähenkilöön, mutta asia ilmaistaan katsojalle yleensä dialogin kautta aivan sivulauseessa. Sarjassa ei käytetä aikaa sen kuvaamiseen, kuinka Connell alkaa tavoitella rakastamaansa uraa kirjoittajana vaan katsojille kerrotaan yhdellä virkkeellä ilman minkäänlaista alustusta, että Connell on lähettänyt kirjoittamansa tarinan lehteen. Näin ajateltuna ratkaisu voi tuntua omituiselta, mutta sarjassa se toimii erinomaisesti, suorastaan nerokkaasti. Myöskään ajan kulumisen nopeutta ei katsojalle eritellä erikseen, vuosien vaihtuminen kuvataan kyllä dialogissa kevyesti mutta vaikuttavasti.

En ole aikoihin itkenyt millekään sarjalle, kuten tälle. Jos on koskaan rakastunut ja rakastanut niin että sydän pakahtuu, ne tunteet palaavat katsojalle sarjan jaksojen aikana. Sydämeni oli pakahtua ilosta, surusta, rakkaudesta ja kaipauksesta yhtä vahvasti kuin sarjan päähenkilöillä. Näyttelijät tekevät huikeaa työtä, sietämättömän huikeaa. Miljöö on yksinkertaisuudessaan täydellinen. Sarjan tempo on normaalille elämälle uskollisesti verkkainen ja samanlainen on katseluvauhtini; minulla ei ollut mitään kiirettä ahnehtia jaksoja. Tiesin, että tunteet säilyvät kyllä, jatkoinpa katselua heti tai vaikka vuoden päästä.

Normaaleja ihmisiä -sarja on parasta TV:tä, jota olen päässyt näkemään kuluneiden vuosien aikana. Sain tuntea niin lujasti ja kokea niin paljon, etten voi edes kirjoittaa tätä liikuttumatta. Sarjasta on ilmeisesti tulossa myös kakkoskausi. Toivon kovasti, että se pysyy ensimmäisen kauden kaltaisena.

Sarjarakastuja-asteikolla 10/10
IMDb-asteikolla 8,6/10

Edit: 3.7.2020 klo 15.40. Täsmennetty, että sarjaa voi katsoa Yle Areenasta, mutta se ei ole Yle Areenan oma tuotanto.

0 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *