Kirja-arvostelu: Marko Hautalan Pimeän arkkitehti (2020)

sonjaars /

Osallistun tänäkin vuonna Yöpöydän kirjojen Halloween-lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea lokakuun aikana pelottavia, jännittäviä tai jollakin tavalla syksyyn tai Halloweeniin liittyviä teoksia. Tämän tekstin artikkelikuvan omistaakin niin ikään Yöpöydän kirjat -blogi, kiitos hienosta kuvasta jälleen kerran!

Muutin kuun alussa kerrostaloasunnosta elämäni ensimmäiseen omakotitaloon, joten en ole voinut pyhittää tätä kuuta samalla tavalla lukemiselle kuin aiempina vuosina. Tarkoituksenani oli postata kolmesta teoksesta, joista Marko Hautalan uunituore Pimeän arkkitehti (2020) on yksi. Luultavasti en ehdi lukemaan kolmatta kirjaani loppuun ennen marraskuuta, joten minun Halloween-haasteeni tulee käsittämään siis kaksi kirjapostausta ja yhden sarja-arvostelun. Jos kaipaat kuitenkin lisää Halloween-aiheisia kirjapostauksia, Yöpöydän kirjoilla on sivuillaan lista kaikista haasteeseen osallistuvista blogeista. Voit myös lukea viime vuoden Halloween-postaukseni täältä.

Jos joku ei jo tiedä, olen ihan mahdoton pelkuri. En juurikaan katso kauhuleffoja ja kauhukirjojen lukeminenkin on jäänyt todella minimiin. Olen kyllä kuullut Marko Hautalan nimen usein ja olen kuullut nimeltä monia hänen teoksiaan. Edellä mainitsemastani syystä en ole niihin aiemmin paneutunut, mutta Suomen Stephen Kingiksi tituleerattu Hautala oli mielestäni erinomainen valinta tähän vähän laihaksi jäävään Halloween-lukuhaasteeseeni. Että jos ei määrä niin se laatu.

En osaa sanoa, onko Hautala oikeasti Suomen Stephen King, sillä en ole lukenut yhtään Kingiäkään. Sen otan ensi vuoden missioksi. Olen lukenut nyt muutamia Hautalan teoksia kehuneita postauksia ja Pimeän arkkitehti sai toisen blogin postauksessa täydet viisi pistettä. Hautala osaa kyllä kirjoittaa. Hän osaa rakentaa kauhua erityisesti psykologisesta näkökulmasta. Jostain syystä minulle Pimeän arkkitehti jätti kuitenkin toivomisen varaa.

Luultavasti syy ei ole Hautalan. Huolimatta siitä, että olen pelkuri, olen kauhun suhteen myös erityisen nirso. Osaan arvostaa, kun kauhu on tehty hyvin ja se jos jokin on todella vaikeaa. Erityisesti pidän juuri sellaisesta kauhusta, joka muodostuu vaivihkaa. Rakastan ja vihaan sitä painostavuuden tunnetta, sitä kokemusta, kun olen jatkuvasti varpaillani ja peloissani. Suureksi harmikseni elokuvissa ja sarjoissa harrastetaan enemmänkin jump scareja eli kohtauksia, jossa katsoja säikäytetään tarkoituksenmukaisesti – yleensä kovalla äänellä. Se ei ole kauhua, se on ihmisen primitiivisiin reaktioihin nojaamista ja vähän halpaa. Kauhua ei myöskään ole mikään mieletön splatteri, jossa veri ja suolet ja aivot lentelevät ja ihmiset repivät itseään ja toisiaan palasiksi vain repimisen vuoksi. Se on oksettavaa, mutta ei kammottavaa. Hautala ei tietenkään viljele mitään tällaista ja painostavuuden tunteenkin sain kokea muutamaan otteeseen. Pelkopakan pitäminen kasassa aivan loppuun asti on kuitenkin minun tapauksessani erittäin harvinaista. Onnistuminen riippuu liian monesta asiasta.

Pimeän arkkitehdin miljöö on kerrostalo, joka kyllä itselleni toimii varsin mallikkaasti psykologista kauhua synnyttävänä ympäristönä. Kerrostalossa on ahtaita ja kaikuvia, pitkiä käytäviä, jotka ovat yleensä pimeitä ja joiden lamput toimivat vain tietyn aikaa ja sammuvat sitten. Itse juuri kerrostalosta poismuuttaneena pystyin näkemään ja todella tuntemaan teoksen miljöön vahvasti. Kenenkä selkäpiitä kerrostalon kellarikerrosten karut saunatilat eivät karmisi?

Tästä talosta ei selviä ulos hengissä

Pimeän arkkitehti tarjoilee parasta psykologista kauhua Suomen Stephen Kingiltä. Nuori mies muuttaa kerrostaloon, mutta talon salaisuus paljastuu hänelle liian myöhään. Asukkaita tuntuu riivaavaan jokin.

Betonielementtejä, nauhaikkunoita, kaikuvia rappukäytäviä, mykkinä tuijottavia ovisilmiä. Vauraassa perheessä kasvanut Joni Widenius muuttaa ensimmäistä kertaa elämässään kerrostaloon ja sopeutuminen uuteen arkeen on vaikeaa. Tilannetta pahentaa tieto siitä, että talossa on asunut mies, joka on tappanut tyttärensä talon kellarissa. Unettomien öiden kasautuessa Joni alkaa kuulla ääniä pimeästä rappukäytävästä, siellä vaeltaa outoja hahmoja. Kun hän tutustuu verkossa alakerran naapuriin, hän saa kuulla, että talossa on jotain pahasti vialla. Pimeän arkkitehdissä Marko Hautala näyttää, että todellinen kauhu asuu lähempänä kuin luulitkaan. – Tammi.fi

Pimeän arkkitehtiä vaivaa sama kauhutauti kuin useita kauhuelokuviakin. Sen paras anti on aivan alussa, kun kaikki on vielä mysteerin verhoamaa. Kuka juoksee väsymättä rappukäytävässä ylös alas keskellä yötä, paljain jaloin? Mikä talossa on vikana? Mikä asukkaita vaivaa? Olin teoksen keskivaiheille saakka aidosti peloissani tiettyjen kohtausten aikana ja sain kokea sen painostavan tunteen, mikä on kauhukirjallisuuden parasta antia. Kun mysteerin verho kuitenkin nousee ja kirjailija paljastaa asioiden laidan, painostavuuden tunne häviää. Kun vihdoin näen elokuvassa hirviön, joka on aiemmin vain vilahdellut taustalla, kauhu häviää ja tilalle saapuu joko kevyt yökötys tai jopa huvittuneisuus. Hautalan teoksen loputtua en suinkaan ollut huvittunut, mutta en myöskään missään nimessä peloissani. Päällisin puolin olin hieman hämmentynyt ja ehkä hieman tylsistynyt.

Joni on päähenkilönä kyllä pidettävä. Itsenäistyvän opiskelijan mielenmaisema on vielä omaani tarpeeksi lähellä pystyäkseni samaistumaan hänen tapaansa olla ja ajatella. Joni tuntuu hyvältä ihmiseltä, joka välittää muista; niin alakerran Matildasta, jota ei ole koskaan nähnyt sekä naapurirapun yksinhuoltajaäidistä sekä tämän pojasta Leevistä.

Jonin taipumus saada MD-kohtauksia eli jonkinlaisia pakonomaisia sekä hyvin yksityiskohtaisia päiväuni- ja haaveiluhetkiä oli sekin varsin mielenkiintoista, kunnes huomasin, että myös lukija oli kohtauksille altistunut. Joni muuttui kertojana epäluotettavaksi, eikä lukija voinut enää olla teoksen puolen välin jälkeen juurikaan varma siitä, mitä oikeasti tapahtuu. Vaikka epäluotettava kertoja on narratiivisena keinona toki aina mielenkiintoinen ja innostava ratkaisu, ja vaikka itse olen sen fani, kauhukirjallisuudessa se ei jostain syystä oikein toimi. Jos luen kauhua, jossa on yliluonnollisia elementtejä, haluan, että ne elementit ovat teoksen todellisuudessa oikeasti olemassa eivätkä pelkkää päähenkilön painajaisunta. Pimeän arkkitehdin kliimaksi oli sekin osittain rakennettu juuri epäluotettavuuden varaan ja minun on vaikea pelätä päähenkilön puolesta ellen ole täysin varma, että hän ihan aidosti voi olla pulassa. Minun makuuni myös ehkä liian moni asia jäi lukijan arvailujen varaan.

Älkää ymmärtäkö väärin, Hautala kirjoittaa hyvin ja teoksen hahmot ja erityisesti dialogi ovat mielestäni todella onnistuneita. Teoksesta näkee, että Hautala osaa asiansa ja teosten yleinen vastaanotto puhuu myös tämän saman asian puolesta. Aion siis todellakin lukea Hautalalta muutakin ja uskon vakaasti, että hänen yhdeksän teoksen tuotannostaan löytyy juuri minun kauhuhermojani parhaalla mahdollisella tavalla kutkutteleva teos.

Kouluarvosana: 7-


0 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *