J. H. Erkon kirjoituskilpailun 1. sija: Mitä jos -maailmat (2020)

sonjaars /

J. H. Erkon kirjoituskilpailun 1. sija: Mitä jos -maailmat kuvituskuva

1.1

”Did you hear something?”

Villasukkajalkamme lepäsivät tavalliseen tapaan sohvapöytää vasten, sisäpuolen nukka kutitti. Hänen vasen isovarpaansa heilui Netflix-sarjan lopputunnarin tahtiin. Pöydän tyhjistä kipoista leijui vielä curryn tuoksu.

Olin nostanut pääni kuullakseni paremmin, mutta samaan aikaan hän pudisti päätään.

”Are you sure?” varmistin. Hän nyökkäsi taas. Olin näkevinäni, että hän vilkaisi minua vaivihkaa. Osoittaakseni hänen epäilyksensä vääriksi laskin pääni nopeasti takaisin hänen hartialleen löytämättä kuitenkaan enää mukavaa paikkaa. Olin varma, että olin kuullut jotakin. Se oli tullut eteisen suunnalta. Olisiko se voinut olla… Nyt oli minun vuoroni vilkaista häntä. Miehen silmäkulmassa kiilsi haukotuksen kyynel.

”Good episode”, hän totesi ja painoi kaukosäätimen virtapainiketta. Nyökkäsin noustessani. Jäimme molemmat seisomaan hetkeksi paikoillemme sohvan eteen kuin olisimme olleet sanomaisillamme jotain. Hiljaisuus tuntui ahtaalta.

”I’m going to wash my teeth before bed”, hän sanoi vielä hiljaa menosuuntaansa päin ja alkoi kerryttää meille välimatkaa, jota ei pystynyt laskemaan metreissä. Tuijotin hänen jalkapohjiensa alta paljastuvaa lattiaa kuin odottaen hänen jättäneen siihen jälkiä. Lähdin sitten seuraamaan häntä yrittäen sovittaa jalkani täsmälleen samoihin kohtiin kuin ne olisivat olleet muistoja, joita yritin tavoittaa siinä onnistumatta.

Pesuhuoneen ovi oli raollaan ja kaakelit saattelivat eteiseen ponnettoman harjauksen äänen. Riisuin villasukat. Kivilattia vihloi jääkylmänä jalkapohjia.

Sitten kuulin vain hieman kuiskausta kuuluvamman äänen, sellaisen, joita korvat kehittivät itsestään, kun yritti kuunnella jotain oikein tarkkaan. Vain yhden sanan suljetun oven takaa.

”Äiti?”

Nyt olin varma.

Mies menisi suoraan petiin pesuhuoneesta. Siirsin katseeni valkeaan oveen oikealla puolellani, sen kuluneen kultaiseen koristeripaan, johon olin huomaamattani jo tarttunut.

Maistoin vielä illallisen häivähdyksen suussani. Maku toi mieleen mieheni, joka oli valmistanut ruoan. Vilkaisin pesuhuoneen ovea kuin olisin yrittänyt nähdä hänet sen läpi. Olisin halunnut pyytää häneltä anteeksi, että aioin jälleen rikkoa lupaukseni hänelle. Se olisi kuitenkin ollut turhaa, sillä tämän lupauksen rikkoisin aina uudelleen. Olin tehnyt päätökseni.

Puristin ripaa. Sitten väänsin sitä.

Huone halkesi hetkeksi kahtia valosta ja sulkeutui jälleen pimeyteen, kun vedin oven nopeasti perässäni kiinni. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Laskin askelmat vanhasta tottumuksesta, kun etenin kohti vasenta seinää. Ojensin käteni ja tartuin pilkkopimeässä yövalon johtoon, josta tunnustelin katkaisimen kohdan. Napsautin valon päälle.

Vedin henkeä. Siinä hän istui, silmät tuttuun tapaan sateenkaaren muotoisina, poskipäät äärimmilleen kohonneina. Tiukasta päänmyötäisestä letistä oli karannut kuritonta tummaa käkkärää otsalle.

Astelin varovasti hänen lähelleen, aivan kuin hän olisi vielä nukkunut enkä halunnut herättää häntä. Patja painui allani, kun istuin tytön viereen. Silitin kiharat pois unihikiseltä iholta.

”Äiti”, hän toisti hymyillen unisesti.

”Olen taas täällä”, kuiskasin hänelle. Tyttö naurahti onnellisena. Vaikka en saisi, lisäsin mielessäni. Tunsin ajatuksen vetävän suupieliäni alaspäin.

Ojensin käteni automaattisesti kohti sängynpäätyyn myllättyä peittoa. Huone oli hiirenhiljainen.

”En saa unta ennen kuin kerrot minulle.”

”Mitä minun pitäisi kertoa?”

”Niitä kaikkia hulluuksia!” hän ilmoitti kuin tärkeimmän asian äärellä.

”Vai hulluuksia!” En voinut olla nauramatta.

”Niin. Mitä jos taivas tippuisi meidän kaikkien päälle?” hän kysyi silmät suurina. ”Mitä jos kasvit olisivatkin sinisiä? Mitä jos meistä tulisi yhtä kovia kuin kivet, kun meitä surettaisi?”

Halusin kertoa hänelle. Mutta minun piti nähdä ovi.

”Teepä vähän tilaa”, hymähdin hellästi ja otin istumapaikan sängyn yläpäädystä. Levitin jalkani niin, että tyttö pääsi syliini. Kiedoin käteni hänen ympärilleen, mutta katseeni pysyi tiukasti ovessa. Ja kahvassa.

”Taivas ei putoa meidän päällemme, koska siellä ei ole mitään painavaa. Siellä on vain ilmaa ja ilmaa kevyempiä pilviä, ihan kuin tämä peitto!” Vetäisin tytön untuvatäkin sängyn päädystä ja heilautin sen yhdellä isolla liikkeellä tämän päälle. Hän kikatti ja riehui pois peiton alta. ”Jos vihreät kasvit tekevät happea niin ehkä siniset kasvit tekisivät sitten vettä. Maapallo olisi kauttaaltaan isojen järvien peitossa.”

”Voisimmeko uida niissä?”

”Totta kai”, vastasin.

”Mutta äiti. Sinä kerrot nyt tylsästi. Kerro sillä tavalla jännästi.”

”Vai jännästi?”

”Kerro vaikka…”, hän otti kiinni leuastaan. Huomasin hänen katseensa osuvan Monopolyyn, joka pilkisti kirjahyllystä. Siihen, joka oli jäänyt osittain auki ja pari seteliä pilkotti löysän kannen alta. Siihen, jota hänen isänsä ei halunnut enää pelata. En halunnut katsoa sitä, joten päädyin taas vahtimaan ovea. ”Te ette koskaan pelaa minun kanssa! Mitä jos olisi olemassa peli, jota kaikki haluaisivat pelata?”

All games

Juontaja:        Tervetuloa takaisin rakkaat katsojat! Illan meille tarjoaa, no kyllähän te sen tiedätte, tietysti kaikkien rakastama All Company Oy, kuten aina. Aplodit vielä kerran, jos saan pyytää! Kiitos! Meillä on ollut rankka ilta tähän mennessä. Sofian hartain toive mureni kierroksella kahdeksan, kun yleisön rakastama mutta useiden pelaajien pelkäämä Tee hyvää -kortti vei naisen koko potin eli 550 000 euroa suoraan lasten syöpätutkimukseen. Sen sijaan uhkapelaavalle Oliverille sattui Suuren Sattuman pakasta Ulosotto jo kolmannella kierroksella, ja miehen pelissä kerryttämä 13 400 euroa palautettiin takaisin peliin Oliverin koko muun omaisuuden kera! Kyllä. ALGAME©:ssa voi tapahtua mitä tahansa, se on tänä iltana taas jälleen kerran nähty. Ei kuitenkaan unohdeta toissaviikon voittajaamme, uusinta ALFAME©-tiimimme jäsentä, joka pääsi toteuttamaan unelmansa täydessä loistossaan. Meillä onkin videokuvaa Marian maailmanympärimatkasta!

Maria:            En olis koskaan voinut kuvitella, et näin käy just mulle! Siis katsokaa näitä maisemia. Mulla on vielä 342 päivää reissua edessä, koittakaa te pärjätä siellä kylmässä. Pusuja!

Juontaja:        Ja sinne meni Maria. Toivottavasti naisen matka on ikimuistoinen. Mutta! Meillä on nyt piinapenkissä Mikael, joka on onnistunut pitämään kiinni voittopotistaan aina tänne seitsemännelle kierrokselle saakka. Miten miehellä menee?

Mikael:          Aivan hyvin, kiitos kysymästä.

Juontaja:        Jännittääkö meitä jo?

Mikael:          Vähän.

Juontaja:        Vähän! Siinä meillä on vaatimaton ja nöyrä mies, eikö ole näin? Annetaanpas vielä aplodit Mikaelille. Nöyrä on nimittäin myös Mikaelin suurin toive ja tämän meidän pelimme päävoitto tänään. Mies olisi voinut pyytää ihan mitä tahansa palkinnokseen, mutta mitä vielä! Me täällä kilpailemme nyt toista tuntia siitä, että pääseekö sinun pikkusiskosi sydänleikkaukseen.

Mikael:          Kyllä. Se on hyvin kallis leikkaus. Ja minä… haluan auttaa häntä.

Juontaja:        Ja kyllä minä sanon koko studiokatsomon ja kotikatsomon puolesta, että sinunkaltaisiasi miehiä pitäisi olla paljon enemmän. Eikö ole näin! Kyllä! Hiljennytäänpäs nyt sitten, niin pääsemme vihdoin jatkamaan peliä. Haluamme kaikki sinun voittoasi Mikael, joten pistähän nyt parastasi. Jäimme tilanteeseen, jossa sinulla on kerättynä 79 000 euroa ja kolme kierrosta jäljellä. Valitsit viimeksi Kiertotien, joten nyt sinun, Mikael, on pakko valita joko Tiesitkö tämän -kortin tai Pienen Sattuman.

Mikael:          Sattuma kiinnostaisi, mutta nähtyäni mihin se edellisessä pelissä Oliverin vei… Tämä on hankala. Toisaalta tämä on Pienen Sattuman pakka, eivätkä rangaistukset ole niin isoja.

Juontaja:        Uhkapelaaminen joskus kannattaa täällä ALGAME©:ssa, mutta kuten me kaikki täällä studiossa ja kotikatsomossa tiedämme, peli voi joskus olla myös erittäin ankara.

Mikael:          Sitä minä tässä pelkäänkin. Otetaan tällä kertaa tuo Tiesitkö tämän -kortti.

Juontaja:        Mikael ottaa Tiesitkö tämän -kortin! Valitse viisaasti. No niin. Kappas vaan! Sait Fobia-kortin. Kuuntele tarkkaan, Mikael. Kysymys on seuraava: Mikä on atychifobia? Jos vastaat oikein, pottiisi lisätään 100 000 euroa.

Mikael:          Auts.

Juontaja:        Jos sen sijaan vastaat väärin, joudut valitsemaan Suuren Sattuman pakasta. Se toki voi koitua kohtaloksi tai lisätä pottia melkoisesti. Mikael, tuo sinun ilmeesi ei nyt kyllä lupaa hyvää.

Mikael:          E-en tiedä vastausta.

Juontaja:        Aijai, nyt kyllä kotikatsomoissa harmitellaan varmasti aivan yhtä kovaa kuin täällä studiossakin. Mikael, tässä on sinun siskosi leikkaus vaakalaudalla. Uskallatko tosiaan jättää vastaamatta ja ottaa Sattuma-kortin näin lähellä loppua?

Mikael:          Mitä vaihtoehtoja minulla muka on?

Juontaja:        Haluatko veikata?

Mikael:          En minä tiedä… En oikeasti tiedä… No, pakko on jotain sanoa. Korkeanpaikankammo? Ehkä? Tiedän, ettei se ole –

Juontaja:        Nyt odotetaan, että mikä valo sieltä syttyy. Aivan pian. Äh! Punainen valohan se sieltä paistaa! Mikael. Tilanne on nyt se, että me siirrymme kahdeksannelle kierrokselle ja sinun on pakko nostaa tässä vaiheessa kortti Suuren Sattuman pakasta. Kyllä, samasta pakasta, joka koitui Oliverin kohtaloksi. Olet tässä vaiheessa kerännyt 79 000 euroa. Odotetaan, että kortit ilmestyvät siihen näytölle. Noin! Nyt kaikki pidetään peukkuja pystyssä ja odotetaan ihan hiljaa, että Mikael valitsee.

Mikael:          Otan sen kortin, jota en yleensä valitsisi eli tämän.

Juontaja:        Lukitaan se. Oletko valmis, Mikael? Olemmeko me valmiit? Entä kotikatsomo? Tämä kortti saattaa ratkaista Mikaelin kohtalon. Tai oikeammin: hänen siskonsa!

Mikael:          Huh. Olen valmis.

Juontaja:        No, ei se sitten auta. Käännetään kortti! AIJAI! Ei voi olla totta! Vankila-kortti! Kaikista korteista juuri Vankila-kortti, ei voi olla totta!

Mikael:          Ei – ei voi olla totta… Mitä minä –

Juontaja:        Tämä tarkoittaa Mikael nyt sitä, että –

Mikael:          Tiedän kyllä mitä se tarkoittaa!

Juontaja:        Mikael, pelin päätyttyä viranomaiset hakevat sinut. Muista kuitenkin, että vankilassa voi tehdä tärkeää yhteiskuntaa hyödyttävääkin työtä. Aikasi ei mene täysin hukkaan.

Mikael:          En voi uskoa tätä. Siskoni…

Juontaja:        Tiedän, tiedän, rauhoitutaanpas nyt siellä katsomossa! Tämä on ALGAME©:n ydin, mitä tahansa voi tapahtua.

Katsomo:       ALLAME, ALLAME, ALLAME!

Juontaja:        Noh! Nyt pitää rauhoittua!

Mikael:          Ei hätää. Ei se mitään…

Juontaja:        Siirrytään kierrokselle yhdeksän, joka jää viimeiseksesi. Tässähän ihan hengästyy. Mikael, olen niin pahoillani.

Mikael:          En minä itsestäni piittaa…

Juontaja:        Ymmärrän täysin, Mikael, mitä tarkoitat. Siskosi tarvitsee nopeasti lääketieteen apua ja nyt et voi olla edes hänen luonaan. Mutta nostetaan se viimeinen kortti ensin, jotta saamme tietää rangaistuksesi mitan. Otetaan esille Mitta & Määritys -pakka, siihen ne nyt ilmestyivät taas näytölle. Mikael. Sinähän tiedät, että pisin rangaistus korteissa on 30 vuotta.

Mikael:          Kyllä, mutta lyhyin on kaksi.

Juontaja:        Niin on. Toivon Mikael ihan täydestä sydämestäni, että saat lyhyen tuomion.

Mikael:          Niin minäkin. Tästä lähtee.

Juontaja:        EI VOI OLLA TOTTA!

Mikael:          JES!

Juontaja:        MIKAEL NOSTAA OSTA TAI HÄVIÄ -KORTIN!

Mikael:          Minä – minä en voi uskoa –

Juontaja:        Ei hätää, Mikael, minuakin itkettää jo. Anna tunteiden tulla. Osta tai häviä -kortti siis mahdollistaa sen, että pystyt ostamaan äskeisen rangaistuksesi 25 000 eurolla pois ja jatkamaan peliä, viimeiselle kierrokselle! Uskotteko te kotikatsomossa tätä?

Mikael:          Ostan… Ostan… Ottakaa ne rahat, ottakaa jo…

Juontaja:        Noin, 25 000 euroa miinustettu. Mikael, sinä kuulostat lopen uupuneelta! Studioyleisö ei ainakaan osoita täällä hiukkaakaan väsymyksen merkkejä. Äsken tuntui, että lennän tästä penkiltäni tuon huudon voimasta. Mutta! Nyt tämä jännitysnäytelmä loppuu. Viimeinen kierros alkaa ja sinulla on potissasi 54 000 euroa. Tuo raha on nyt sinun, ihan varmasti. Olet nyt tavalla tai toisella osa tiivistä ALFAME©-ryhmäämme.

Mikael:          Minä – en minä voi vieläkään uskoa –

Juontaja:        Sanot tuon aivan eri sävyyn kuin äsken, haha!

Mikael:          Tämä tunteiden vuoristorata… Olen ihan loppu.

Juontaja:        Voin vain kuvitella! Nyt sitten vielä viimeisen kierroksen pariin. Kuten tiedät, tällä kierroksella et voi enää hävitä. 54 000 euroa on nyt sinun ja sillä pitäisi saada siskosi tarvitseman leikkauksen. Mutta, ALGAME© laittaa sinut nyt vaikean päätöksen eteen.

Mikael:          Minä valitsen siskoni leikkauksen.

Juontaja:        Eli nyt sinulle tarjotaan alkuperäisen suurimman toiveesi vastapariksi toinen vaihtoehto. Vaikea kyllä kuvitella yhtään asiaa, jonka valitsisit mieluummin kuin siskosi leikkauksen, kuten totesitkin. Joskus on tarjottu tuplapottia rahaa, mutta omaa suurinta toivettaan ei saa sitten enää toteuttaa.

Mikael:          Tästä ei ole kahta puhetta.

Juontaja:        Sen kyllä uskon. No, katsotaan mitä tietokone sanoo… Siinä. Vaihtoehdot ovat näytöllä. Kumman sinä valitset?

  1. Kuolemanvakavan sairauden parantava leikkaus sisarellesi
  2. Sama leikkaus kymmenelle muulle sisaresi ikäiselle lapselle

Sinä:

1.2

”Olisitko sinä valinnut minut?” tyttö kysyi kasvot kallellaan suuret silmät minuun nauliintuneena. En voinut heti vastata, sillä kurkussani oli jotain tahmeaa. Se valui rintakehään.

”Olisin valinnut sinut, vaikka olisin voinut pelastaa miljoona muuta.”

Sydämeni alkoi hakata. Pian mies huomaisi missä olin. Ovi on vielä kiinni, sanoin itselleni. Minulla on vielä aikaa. Halusin uskoa niin. Painoin nenäni kiinni tytön päälakeen ja vedin sisääni hänen tuoksuaan. Se alkoi kirvellä silmieni takana. Tahma rintakehässäni paksuni, tuntui tukkivan keuhkojen pohjan.

”Äidin pitäisi ihan totta nyt mennä, ettei isä vain huomaa”, kuiskasin ja ohjasin tytön pois tieltä, jotta pääsisin pois sängyltä. ”Sinähän tiedät, ettei isä pidä siitä, että käyn täällä.” Oli väärin sanoa sellaista, mutta tunsin pakottavaa tarvetta perustella jotenkin sitä, että aioin hylätä hänet jälleen.

”Miksi isi ei koskaan tule sinun kanssa?” tyttö kysyi.

Tahmea aines täytti keuhkoni nyt kokonaan aina kurkunpäähän saakka, viimeinen henkäykseni pyyhki tytön kasvoja ja jätti minut tyhjäksi. Mitä olisin voinut vastata? Että hänen isänsä oli kieltänyt minua tulemasta, vannottanut, etten tulisi ja että olin luvannut? Mutta silti tulin aina uudelleen ja jokaisella kerralla äärettömäksi venynyt välimatka minun ja mieheni välillä ratkesi entistä äärettömämmäksi, sillä kuinka hän saattoi pyytää minua olemaan näkemättä tytärtäni? Kuka sellaista olisi totellut? Kuka sellaista olisi edes pyytänyt?

”Eikö isi ole yksinäinen, kun hän ei koskaan tule sinun kanssa?”

Nielaisin niin lujasti kuin kykenin. Nielin alas itkua, joka oli sitä rintakehästäni ulos tulvivaa sietämätöntä tahmeutta. Silloin kuulin, kuinka vessa vedettiin. Hän oli vielä hereillä.

”Äidin pitää mennä, rakas”, sanoin niin surullisena, että ääneni oli vieras. Vedin peittoa tärisevin käsin ylemmäs.

Tyttö kuitenkin repi sen pois ja alkoi näyttää itkuiselta. ”Minä en halua olla yksin, minä haluan, että sinä jäät. Minusta tulee hirveän yksinäinen. Ihan kuin olisin ainoa tyttö koko maailmassa. Mitä jos olisin?”

Viimeinen

He katsoivat minua kuin kummajaista, väärää saaliseläintä odottamattomassa paikassa. Mutta se ei estäisi aseen piipun nostamista minua kohti, ehei, he painaisivat kyllä liipaisinta, tulisivat koirinensa luo ja suolistaisivat minut silkasta mielenkiinnosta. He eivät olisi koskaan nähneet vastaavaa, siksi heidän pitäisi ensikiihotuksensa jälkeen nylkeä minut ja tonkia sisälmyksiäni kuin suurinta ihmetystä. Ja sitten he jakaisivat minun palani raaja raajalta, osa osalta, sillä minä kuuluin heille kaikille jonkin patriarkaattisen kirjaamattoman lain mukaan. Ja heistä kaikki pitäisivät palojani synnyinoikeutenaan huolimatta siitä, että olin heidän käsissään vain kuollutta lihaa ja lämmötöntä kudosta.

Minä synnyin maailman viimeiseksi tytöksi.

Minun jälkeeni ei ole tullut yhtäkään. Ehkä maailma soti niin kauan ja pitkään, että the returning soldier effect jäi universumissa päälle kuin toistuvasti älähtämään jumiutunut levysoitin. Poika toisensa perään puski tiensä tähän maailmaan ja minä katselin vierestä, ymmärtämättä vielä silloin erikoisuuttani.

Äitini sai patsaan kotikaupunkimme pieneen keskukseen ja sinne pyhiinvaelsi ihmisiä ihonväristä, uskonnosta, varallisuudesta, iästä ja sukupuolesta riippumatta. He rukoilivat itselleen tai vaimolleen, siskolleen, äidilleen, tyttärelleen, kenelle tahansa, tytärtä, joka vain aina jätti saapumatta. Ehkä sisareni astelivat universumimme reunalta kohti uudelleensyntymää, mutta kun he näkivät sen, mitä meistä ja maailmastamme oli tullut, he jättivät saapumatta, kääntyivät kynnykseltä takaisin surullisesti hymyillen. Pettyneinä.

Lisääntymiskykyiset naiset kävivät nopeasti vähiin, olinhan tullut heidän luokseen niin myöhään. Silti vielä minua ennen tulleet sisaret kantoivat vatsoissaan vauvoja ihmeen toivossa, vaikka vuosi toisensa perään yhä seuraavan ja seuraavan pojan päälaki pilkisti äitinsä syövereistä. Kun sitten yhtään tyttöä ei ollut syntynyt enää yli 20 vuoteen, vuosi vuodelta minä omistin itseäni aina vain vähemmän.

Minulta vietiin ensimmäiseksi vapaus. Se tapahtui aivan huomaamatta. Kun kävelin kaduilla, miehet ympärilläni pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan, lopettivat työnsä ja antoivat poriensa meluta itsekseen kuin protestina olemassaololleni. Suut avonaisina minua katsottiin, meninpä minne tahansa. Lopulta joukko minulle tuntemattomia agentteja ja lakimiehiä ja muita kertoivat, että heidän piti ottaa minut haltuun, kertoivat, etten voinut enää oman turvallisuuteni vuoksi kävellä yksin kaduilla. Enkä saanut enää asua yksin pienessä kaksiossani kaupungissa.

Yllättäen huomasin asuvani kaukana kaikesta ja kaikista isossa valkoisessa rakennuksessa, jossa en ollut hetkeäkään yksin. Ympärilläni hääri jatkuvasti joukko alansa huippuja: lääkäreitä, biologeja, kemistejä, psykologeja, antropologeja, historioitsijoita, kirjailijoita, toimittajia, valokuvaajia, 3D-mallintajia ja vaikka ketä ja mitä, jollaisia minusta ei koskaan tulisi.

Minua tutkittiin kuin koe-eläintä. Kuukautisvertani punnittiin, kalloani mitattiin, aivojani kuvattiin nähdessäni painajaisia ja kun minun annettiin ampua oikealla aseella ihmisen muotoisia maalitauluja. Minulle annetiin sähköiskuja ja palkintokarkkeja, tulkitsin mustetahroja ja vastasin, kenen miehen kuva kymmenien joukosta oli minusta kiihottavin. Minusta otettiin kuvia vaatteet päällä ja ilman, ja minua haastateltiin erilaisia kirjoja ja tietokoneohjelmia varten.

Olin niin tottunut siihen, että heidän kätensä olivat kaikkialla, että niiden puuttuessa seisoin peilin edessä alastomana ja katselin niitä outoja muotoja, joita en nähnyt missään muualla kuin itsessäni. Rehellisyyden nimissä minun oli jo vaikea erottaa, mikä siinä vaiheessa oli minun ja mikä niiden omaa, mutta yhtä kaikki koskettelin vatsani ihoa ja ihmettelin. Olin outo heille ja olin outo itselleni. Vieras maailmassa, joka ei ollut enää vuosikymmeniin ollut minun.

Eräänä päivänä he ilmoittivat, että oli minun aikani synnyttää uusi tyttö tähän maailmaan. Hedelmälliset vuoteni olivat huvenneet tutkimusten saatossa, eikä minun ollut välttämättä mahdollista tuottaa kuin enää viisi tai kuusi jälkeläistä. Silloin minä revin itseni irti johdoista ja letkuista, joissa he minua pitivät, ja silmät leimuten juoksin lähimpään ikkunaan, hakkasin sitä nyrkeilläni niin kauan, että ihoni läpi purkautui veripisaroita rikkumatonta lasia vasten. He lähestyivät varoen ja kuiskaten, mutta minä huusin, että tätä he eivät minulta saisi. Minun tyttäreni jäisi vain minulle, sillä olisin mieluummin kuollut kuin tuonut tähän maailmaan kaltaiseni koe-eläimen, objektin, jolla oli arvoa vain sitä käsittelevien sormien kosketuksessa.

Silti ne veivät minut, sitoivat alas ja rauhoittivat pillerein. Nukuin pitkään ja kun heräsin, olin tullut raskaaksi. Yhdeksän kuukauden ajan minä itkin ja aloin rukoilla Jumalaa, ettei hän antaisi minulle tyttöä, että hän pitäisi sisaret itsellään ja omassa valtakunnassaan, olipa se sitten universumin reunalla tai taivaassa. Ja Hän joko kuuli minua tai sitten syy oli sama kuin aiemmin, mutta minä ponnistin maailmaan pojan. Hän oli minun silmissäni täydellinen ja kaunis, mutta ne veivät hänet, enkä nähnyt häntä enää koskaan. Olisin halunnut kertoa hänelle, että rakastin häntä ja nähdä hänen katsovan minua kuin olisin oikeasti kuulunut tähän maailmaan tai vähintään hänen.

Kun sain toisella kerralla keskenmenon, ne syyttivät minua siitä, etten ollut pitänyt vauvastani huolta. Ehkä olin kävellyt liikaa tutkimuslaitoksen tiluksilla tai syönyt vääriä hedelmiä, ehkä olin ajatellut inhottavia ajatuksia tai herjannut Jumalaa, joutunut Hänen silmissään huonoon valoon. En saanut pidellä häntä, liian pientä nyyttiä, vaan ne veivät hänetkin heti pois.

Vuoden kuluivat, enkä tullut enää raskaaksi. En myöskään laittanut enää hanttiin vaan makasin sairasvuoteellani ja tuijotin minua ympäröiviin seiniin, näin niissä universumeja ja muita todellisuuksia, joiden luokse tahdoin syvemmin kuin ymmärsinkään. Ja kun he vihdoin hyväksyivät, etten toisi heidän maailmaansa ihmettä, he menettivät kiinnostuksensa.

En koskaan jättänyt taloa. Puuhastelin viimeiset hyvät vuoteni talon puutarhassa, tein vihdoin jotain omaa ja nautin tavattoman paljon siitä, kuinka keväisin sain omenapuut kukoistamaan ja syksyisin söin niiden hedelmiä jo ehtoopuolelleen kääntyvässä kesäillassa. Muistan vieläkin kasvien tuoksun. Ne vuodet olivat omiani, vaikka en ollutkaan enää aivan varma, mitä se tarkoitti.

Ja nyt, vuosikymmenien jälkeen loppuni lähestyessä, olen huomannut heidän katseistaan ymmärryksen. Sen ymmärryksen takana on syvä pelko, joka on kaivon kaltainen; sillä on pohja, mutta kun sen erottaa, on menettänyt kaiken. Ensimmäistä kertaa erikoisen ja yksinäisen elämäni aikana näen heidän ymmärtävän, että minun maailmanloppuni, naisen maailmanloppu, ei olekaan vain minun vaan aivan kaikkien yhteinen ja siihen katastrofiin he joutuvat nyt jäämään aivan yksin.

Sillä minä synnyin maailman viimeiseksi tytöksi.

1.3

Kun hän käänsi kahvaa, tuntui kuin hän olisi kääntänyt koko maailmaa. Kaikki vääntyi ylösalaisin, todellisuus vaihtui valheeseen, ilo murtui loputtomaksi hädäksi. Rimpuilin pois patjalta ja yritin ehtiä valokatkaisijalle, mutta hän oli jo avannut oven.

Erotin hänen nykivän ylähuulensa, pettymyksen ja surun voimasta murjoutuvan ilmeen ja painon, joka veti hänen hartioitaan alas, alas, alemmas. Se paino olin minä.

”Not again, Elena.” Hänen sanansa olivat sileitä, mutta ne satuttivat silti, viilsivät syvältä ja syövyttivät sitä kohtaa sydämestä, jossa syyllisyyteni pesi. Ilmeeni rasahti rikki, vääristyi valitukseksi, joka pakeni suustani hänen sanojaan vastaan.

Hän tarttui kädestäni, ei lujaa vaan päättäväisesti. Otteessa oli vielä sitä rakkautta, joka oli meidän, mutta pääasiassa hänen käsiensä tärinä siirtyi omiini, tunkeutui kehooni ja ravisutti koko huonetta kuin syvältä maan sisältä kumpuava järistys. Riuhtaisin raajani takaisin, sillä se ei kuulunut enää hänelle vaan pelkästään tyttärellemme, jota hän ei halunnut enää edes katsoa. Miksi hän ei katsonut? Eikö hän halunnut nähdä sängyllä istuvaa lasta, joka kaipasi isäänsä niin että itki?

”Elena, please, you have to stop. You’re not well.”

”No!” kiljaisin ja riuhtaisin itseni jälleen hänestä erilleen ja toivoin jääväni niin. Hän väänsi ja käänsi sitä maailmaa, jossa olin ja se päätyi aina väärin päin. ”I hate you!”

”Elena, have you taken your medication? Please, come with me!”

”No! Why won’t you look at her? Why? She’s right there! Look at her!”

”The bed is empty, Elena! Don’t do this again!”

Mutta sänky ei ollut tyhjä. Se oli täynnä, se pursusi vääränlaista puutosta ja kun minä huomasin, että tyttäreni ei enää istunut siinä, aloin huutaa. Se oli päättymätöntä tasaista kaiken läpäisevää ääntä, jolla ei ollut tarkoitusta, mutta joka tarkoitti kaikkea.

Ja sitten olin sängyn äärellä, raavin hänen peittoaan syliini kuin se olisi ollut ainoa asia, joka estäisi minua kuolemasta.

”Let go of the blanket! Elena, we have to go. We will get help.”

Hän yritti ottaa peiton, mutta minä tarrauduin siihen edelleen kuin maailman viimeiseen palaseen. Ääneni voima tärisytti kangasta huuliani vasten.

”No! You’re not taking me away ever again! You’re not taking her away!”

En enää tunnistanut häntä. Hän oli vieras tässä huoneessa ja tässä talossa, joka oli ennen ollut koti. Aloin pelätä. Voisiko tuo mies viedä minut pois, pakottaa minut lähtemään lapseni luota? Miten hän saattoi tehdä näin, kun minä halusin hänen takiaan vain kietoa peiton kaulani ympäri ja huutaa keuhkoni niin tyhjiksi, että ne luhistuisivat eivätkä huolisi enää happea.

”She’s been gone for six months! She’s not here anymore. She’s not here!”

”I heard her! I heard her tonight! I came to her, we talked!”

”SHE’S NOT HERE, ELENA! SHE’S DEAD!”

Tihkuva kohta sisälläni repesi ja minä itkin täysin mielettömästi. Painoin kasvojani kankaaseen niin lujaa että kalloni valitti ja sitten huusin täkin sisään, huusin kuin sen sisällä olisi ollut maailma, joka olisi voinut ääntäni ymmärtää. Huusin kuin häkkiin lukittu eläin, jonka ihoa vedettiin pois sen vielä elävän kehon ympäriltä. Ääneni oli kaikkialla. Se oli vain pelkoa ja surua ja huutoa.

Silloin hän tarttui minuun, repi peiton väkisin pois otteestani nyt jo täysin armottomana. En voinut voittaa, mutta kiljuin, raavin, hakkasin ja syljin, ettei tämä vihollinen veisi minua pois, mutta silti hän nosti minua vyötäisiltä ja alkoi vetää minua kauemmas.

”Päästä irti! Päästä irti! Missä sinä olet? Missä sinä olet?” kirkaisin vuoron perään sille miehelle ja tyttärelleni. ”Tule takaisin! Tule takaisin!”

Mieheni ei ymmärtänyt kieltäni, mutta tiesin hänen ymmärtävän sanani raahatessaan minut pois huoneesta. Se jäi kaikumaan minun loputonta huutoani, joka kantautui ensin eteisestä, sitten muualta talosta. Tyttäremme huone jäi ennalleen, tyhjänä, pysähtyneenä. Peitto oli mytyssä sängyn vieressä lattialla, yövalon lempeä valo seinälle langenneena, nuket hyllyllä pölykerroksiensa sisässä, raollaan oleva lautapelilaatikko kirjahyllyssä. Sen Monopolyn setelit olivat tuntuneet petollisen sileiltä paljaiden jalkojen alla, kun olin juossut niiden yli kuolleen lapseni luo.

Ja tiesin, että jos olisin saanut jäädä huoneeseen, jos minua ei olisi jälleen viety hänen luotaan, olisin kuullut hänen äänensä.

Äiti, hän sanoisi.

”Mitä jos”, minä kuiskasin.

J. H. Erkon kirjoituskilpailussa palkittiin kolme ensimmäistä sijaa vuonna 2020. Lue voittajien esittelyt täältä.

0 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *