Netflix-uutuus: Bridgerton-sarja (2020 -)

sonjaars /

Bridgerton -sarja - kansi

Bridgerton-sarja ei ehtinyt olla paria päivää pidempään Netflixissä, kun törmäsin siihen jo melkein kaikilla käyttämilläni somealustoilla. En olisi tarvinnut senkään vertaa vakuuttelua; katson aina kaikki historialliset pukudraamat, jotka vain eteeni osuvat, joten Bridgertonin kaltainen tuotanto oli automaattisesti katselulistani yläpäässä.

Kuten jo ehdin todeta, Bridgerton-sarja on historiallinen draama tai pukudraama (mitä termiä sitten suositkaan, englanniksi period drama voisi olla osuvin). Sarja julkaistiin Netflixissä 25. joulukuutta 2020 ja se nousi käytännössä heti suoratoistopalvelun katsotuimmaksi ohjelmaksi. Tuotanto perustuu Julia Quinnin Bridgerton-kirjasarjaan, joka koostuu kaikkiaan yhdeksästä teoksesta, joista ainakin osan voi lukea myös suomeksi.

Bridgerton-sarjan idea

Olen kuvaillut Bridgertonia muille Gossip Girl -sarjan ja Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen sekoitukseksi. Sarjassa seurataan vaihtoehtoista 1800-luvun englantilaista seurapiirielämää pääasiassa kahden eri superporvarillisen perheen näkökulmasta. Bridgerton-perheen Daphne-tytär astuu virallisesti seurapiireihin löytääkseen aviomiehen yhtä aikaa Featheringtonin perheen kolmen vanhimman tyttären sekä näiden sukulaistytön kanssa. Debytantit esitellään kuningatar Charlottelle, jonka mielipide tytöistä määrittää heidän suosionsa kosioiden silmissä. Sopivasti samaan aikaan Lontooseen saapuu tuore Hastingsin herttua Simon Basset, joka on kaikkien äitien unelmavävy, mutta jota avioliitto ei tunnu kiinnostavan.

Tähän saakka kaikki vaikuttaa hyvin tutulta Jane Austenin faneille ja muita pukudraamoja katsoneille. Tällaisissa kirjoissa, elokuvissa ja sarjoissa etsitään aina aviomiestä perheen tyttärille, jotka ovat joko täydellisiä enkeleitä perheenperustushaaveineen tai sitten koko seurapiirielämän kyseenalaistavia älykköjä, jotka eivät voisi kuvitellakaan menevänsä naimisiin. Bridgerton tarjoaa molemmat esimerkit. Gossip girl -vaikutteet muodostuvat kuitenkin siitä, että sarjan kertojana toimii mysteerinen Lady Whistledown, jonka identiteettiä kukaan ei tiedä, mutta joka kirjoittaa tarkkoja kuvauksia ja skandaaleja aiheuttavia paljastuksia seurapiireihin osallistuvien elämästä. Kaikki tahtovat lukea Lady Whistledownin kirjoituksia, jotka määrittävät aviomiestä etsivien tyttöjen elämää jopa kuningattaren mielipidettä enemmän.

Birgerton ei tarjoa mitään mahdottoman mullistavaa tai uutta genreensä kevyttä modernisointia lukuunottamatta, mutta ei sen oikeastaan tarvitsekaan. Sarja on värikäs ja valoisa, lopulta hyvän mielen draama, josta ei puutu komeita miehiä, kauniita naisia, juonittelua ja intohimoa. Bridgerton on takuuvarmaa tavaraa pukudraamojen ja kevyiden sarjojen ystäville, vaikka se uskaltautuu ottamaan myös kantaa. Rivien väliseen politiikkaan ei kuitenkaan ole pakko keskittyä, ellei halua, eikä sarja siihen pakotakaan.

Historiallinen tarkkuus ja tummaihoiset hahmot

Bridgertonia ei kannata katsoa sen historiallisen täsmällisyyden vuoksi, sillä sarja ei sijoitu meille todelliseen 1800-luvun alkuun. Bridgerton-sarja sijoittuu vaihtoehtoiseen vuoteen 1813, eikä siis perustu oikeisiin tapahtumiin tai historiallisiin tarkkuuksiin, vaikka juonessa ja puvuissa on käytettykin inspiraationa aitoa historiaa. Bridgertonin merkittävin ero meidän tuntemaamme historiaan ja maailmaan on rasismin poissaolo; sarjassa kuningatar Charlotte on tummaihoinen, samoin hyvin monet seurapiirien jäsenet Hastingsin herttua mukaan lukien. Henkilöhahmojen ihonvärejä ei kommentoida sarjassa juuri mitenkään muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta; herttua Simonin ottoäiti selittää sarjassa miehelle, kuinka aiemmin kaksi erillistä kansaa yhdistyi, kun kuningas George valitsi itselleen tummaihoisen kuningattaren, mikä mahdollisti lopulta sen, että Simonista tuli herttua. Sen sijaan palvelusväkenä rikkaiden taloissa nähdään lähinnä vaaleaihoisia henkilöhahmoja.

Bridgerton-sarjasta on kirjoitettu jo paljon, joten sarjan historiallisesta tarkkuudesta sekä tummaihoisten hahmojen sisällyttämisestä tarinaan löytyy jo kattava artikkeli ”Bridgerton Doesn’t Need to Elaborate on Its Inclusion of Black Characters”, joka toteaakin heti ingressissään, ettei fantasialta pitäisi vaatia historiallista tarkkuutta. Artikkelissa kuitenkin kerrotaan, että vaikka sarjan tekijät loivat parhaansa mukaan rotutasa-arvoisen fantasiamaailman, ratkaisut eivät ole tyydyttäneet kaikkia katsojia. Osa katsojista on ottanut kantaa siihen, että tummaihoiset henkilöhahmot seurustelevat sarjassa vaivattomasti tosielämän valkoisten alistajiensa kanssa, mutta myös siihen, että sarjaan on valittu pääosiin vain sellaisia tummaihoisia henkilöitä, joiden ihonväri on kuitenkin verrattaen vaalea.

Modernia pukudraamaa seksillä, kiitos

Bridgerton-sarja ei pyri olemaan historiallinen kuvaus eikä jatka sellaisenaan Austenin asettamaa perinnettä, vaan sarja on modernisoitu versio edeltäjistään. Se uskaltaa esittää katsojilleen vaihtoehtoisen maailman ja historian, joka on edelleen hyvin ankara ja suvaitsematon, mutta jonka keskiössä on kuitenkin nuoren naisen seksuaalinen herääminen.

Minua seksikohtaukset eivät yleensä saa hätkähtämään, mutta kun ne tulevat hieman yllättäen ja niinkin monipuolisina, pitkinä ja yksityiskohtaisina, joina ne katsojille Bridgertonissa esitettiin, yllätyin melkoisesti. Voice.fi:n artikkelissa (sisältää spoilereita!) kerrotaankin, että sarjan intiimikohtaukset harjoiteltiin tarkoin. Näyttelijät olivat itse luomassa niihin koreografioita ja saivat niin ikään päättää, kuinka pitkälle kohtaukset vietiin. Panostus intiimikohtauksiin kyllä näkyi, sillä ne saivat sarjassa paljon ruutuaikaa ja tuntuivat kyllä varsin uskottavilta olematta kuitenkaan pornografisia.

Modernia twistiä sarjaan toi myös nykymusiikin ujuttaminen soundtrackiin klassisina versioina. IMDb-palvelun mukaan klassisia covereita suosikkikappaleista kuultiin mm. Ariana Grandelta, Maroon 5:lta, Billie Eilishilta sekä Taylor Swiftilta. Itse huomasin näistä erityisesti Eilishin Bad Guy -kappaleen, sen klassinen versio oli hauskaa kuultavaa.

Lopuksi

Monet alkuperäisen kirjasarjan fanit eivät ole ilmeisesti olleet niin vakuuttuneita Bridgertonin sarja-adaptaatiosta, mutta minua itseäni se viihdytti paljon. Näyttelijät olivat itselleni pääasiassa uusia tuttavuuksia ja työssään erittäin hyviä; itkukohtaukset sekä intiimit kanssakäymiset olivat kaikki uskottavia. Bridgertonin kaltaisten sarjojen ei tarvitse tarjota juonellisesti mitään yllätyksiä tai sekoittaa pakkaa; tällaisia sarjoja katsotaan siksi, että ne ovat romanttisia, kevyitä ja viihdyttäviä, ennalta arvattavia ja koskettaviakin.

Olin myös erityisen otettu siitä, että pukudraamaan oli vihdoin valittu mukaan myös pluskokoinen näyttelijä, joita ei vakavasti otettavina hahmoina juurikaan valkokankaalla tai televisiossa vielä tänäkään päivänä nähdä. Se on harmi, sillä itse pluskokoisena toivoisin näkeväni enemmän samaistuttavia hahmoja, enkä varmasti ole ainoa. Ja vaikka kyseinen pluskokoinen hahmo ei vielä saanutkaan täysin samaa kohtelua kuin laihat vastineensa, oli tämä jo ehkä jonkinlainen, vähintäänkin hutera askel oikeaan suuntaan. Ehkäpä tulevaisuudessa saamme nähdä sarjoissa enemmän erin näköisiä ja kokoisia ja ominaisuuksiltaan eroavia hahmoja, jotka eivät ole mukana pelkästään halvan huumorin vuoksi.

Vielä ei ole tietoa siitä, tuleeko Bridgerton-sarjaa lisää, mutta sen suosiosta voi päätellä jotain. Jäädään siis odottamaan, vaikka sarja päättyikin niin, ettei jatko ole pakollinen.

Sarjarakastuja-asteikoilla 8/10
IMDb-asteikoilla 7.4/10

Bridgerton-sarja sopii Sarjarakastujan sarjabingossa seuraaviin kohtiin:

  • Sarja, joka perustuu kirjaan
  • Uutuussarja
  • Historiallinen sarja
  • Suoratoistopalveluoriginaali

0 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *